Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä toisen maailmansodan päättymiseen ulottuvalla 30 vuoden jaksolla Baltiassa tapahtui suuria muutoksia. Baltian maissa oli harjoitettu venäläistämispolitiikkaa vuoteen 1905 asti, jolloin pitkään jatkunut tyytymättömyys kärjistyi; Pietarissa puhjenneisiin "verisen sunnuntain" mellakoihin liityttiin myös Baltian suurimmissa kaupungeissa. Olojen rauhoituttua ja Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen jälkeen Baltian kansat vaativat autonomiaa, jota he eivät vielä kuitenkaan saaneet. Ajatus autonomiasta oli kuitenkin esitetty. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä elokuussa 1914 Baltian pitkään nauttima rauhankausi oli uhattuna, sillä sodasta tuli ennenäkemättömän laaja. Vuoden kuluessa saksalaiset valloittivat koko Liettuan ja suuren osan Latviasta. Enemmistö virolaisista ja latvialaisista taistelivat kuitenkin vielä lojaaleina Venäjän rinnalla, joten rintamalinja asettui syksyllä 1915 Riianlahdelta Riian eteläpuolitse Väinäjokea pitkin itään halkaisten koko Latvian.

Venäjän helmikuun vallankumouksen 1917 kaikkien Baltian kansakuntien kansalliset pyrkimykset kiinteytyivät, autonomia oli saatava. Samana kuukautena Tartossa järjestettiin laaja kansalliskokous, jossa vaadittiin autonomiaa sekä virolaisten asuma-alueen, Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien yhdistämistä yhdeksi hallintoalueeksi. Venäjän väliaikainen hallitus halusi luoda uudet suhteet reunakansallisuuksiin, joten 12. huhtikuuta 1917 väliaikainen hallitus antoi lain Viron väliaikaisesta itsehallinnosta. Virolaisten asuma-alue yhdistettiin yhdeksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi, Viron kuvernementiksi. Itsehallinnon päättäväksi elimeksi tuli maapäivät ja toimeenpanevaksi elimeksi maahallitus. Maapäivien vaaleissa touko-kesäkuussa Viron modernit puolueet järjestäytyivät ensimmäistä kertaa koko maan puitteissa, eniten ääniä sai talonpoikaisliitto, joka sai 13 edustajaa 62:sta. Maahallituksen johtoon valittiin syksyllä Konstantin Päts, joka oli ottanut aktiivisesti osaa autonomian valmistelutyöhön.

Venäjällä tapahtunut lokakuun vallankumous vauhditti itsenäistymispyrkimyksiä, sillä bolsevikkien kansallisuusohjelma tarjosi siihen mahdollisuuden. Tosin Viron bolsevikit vastustivat irtautumista vallankumouksen Venäjästä. Sen sijaan sosiaalidemokraatit ja sosialistiset vallankumoukselliset kannattivat itsenäistymistä. Lokakuun vallankumouksen puhjettua Viron neuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea asetti vallankumouksellisen sotilasneuvoston, jossa keskeinen henkilö oli Viktor Kingissepp. Neuvosto julistautui ainoaksi valtaapitäväksi elimeksi Virossa. Kuvernementtikomissaari Jaan Poska erotettiin ja maapäivät hajotettiin, jotta valta voitaisiin siirtää sotilas- ja työläisneuvostoille. Olennaisinta oli pysyä vallankumouksen yhteydessä. Bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen muut puolueet olivat valmiit irtautumaan Venäjästä.

Bolsevikkien hajoittaessa maapäivät 28. marraskuuta 1917 ne olivat ehtineet samana päivänä julistautua korkeimman vallan haltijoiksi siihen asti, kun kansalliskokous kokoontuisi. Maapäivien työtä jatkoi sen valitsema vanhinten neuvosto, joka sai laajat valtuudet ja jonka johtoon tuli Konstantin Päts. Vanhinten neuvosto päätti ryhtyä toteuttamaan omaa itsenäisyyssuunnitelmaansa ja ulkomaille lähetettiin delegaatio hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.

Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat aloittaneet rauhanneuvottelut Brest- Litovskissa mutta, koska Neuvosto-Venäjän neuvotteluasemat eivät olleet hyvät olivat saksalaiset aloittaneet etenemisen Viroon helmikuussa 1918 vauhdittaakseen neuvotteluja. Viron maapäivien valitsema pelastuskomitea oli päättänyt julistaa maan itsenäiseksi heti tilaisuuden tarjoutuessa. Sellainen tuli bolsevikkien vetäytyessä saksalaisten etenemisen myötä. Saksan hyökkäyksestä huolimatta itsenäisyysjulistus annettiin 24. helmikuuta 1918. Viroon muodostettiin pelastuskomitean nimittämä väliaikainen hallitus, jonka johtoon tuli Konstantin Päts. Kuitenkin heti seuraavan päivänä saksalaiset nousivat valtaan valloittamalla Tallinnan ja väliaikainen hallitus painui maan alle. Viron kansallispäiväksi vakiintui kuitenkin 24. helmikuuta.

Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat 3. maaliskuuta 1918 Brest-Litovskin rauhan, sen mukaan Viro jäi saksalaisten miehitykseen. Saksalaisten määräyksestä virolaiset yhdistykset lakkautettiin ja sensuuri astui voimaan. Miehittäjät pyrkivät koko alueen saksalaistamiseen.

Saksa kuitenkin antautui 11. marraskuuta 1918 länsiliittoutuneille jolloin Virossa uskottiin vapautumiseen, mutta Neuvosto-Venäjä mitätöi Brest-Litovskin rauhan ja aloitti hyökkäyksen Viroon. Viron vapaussota alkoi.

Puna-armeijan lähestyessä uhkaavasti Tallinnaa Viron avuksi saapui englantilainen

laivasto-osasto, joka antoi myös aseapua. Suomesta Viroon lähti noin 3700 vapaaehtoista miestä. Ulkomailta saatu apu vaikutti ennen kaikkea virolaisten taistelutahdon kohoamiseen. Helmikuuhun 1919 mennessä puna-armeija olikin työnnetty pois Viron alueelta ja kesään mennessä Viron armeija oli voimistunut voimakkaimmaksi sotilasmahdiksi Baltian alueella. Elokuun lopulla Neuvosto-Venäjä esitti rauhantarjouksen Virolle ja neuvottelut käynnistyivät syyskuussa. Aluksi rauhanneuvottelut kangertelivat, mutta aselepo solmittiin 31. joulukuuta 1919. Rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Sopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden ja lisäksi Viro sai siltä alueita ja suuret sotakorvaukset. Neuvosto-Venäjä taas sai huomattavat kauttakulkuoikeudet Viron läpi.

Helmikuun vallankumous Venäjällä muutti tilanteen Latviassa. Latvialaiset alkoivat pyrkiä autonomiaan. Latviassa kokoontui vuoden 1917 keväällä kolme maakokousta, joissa kaikissa vaadittiin autonomista asemaa, ja Etelä- Liivinmaan, Kuurinmaan ja Latgalen alueiden yhdistämistä yhdeksi kokonaisuudeksi. Samaan aikaan Latviassa pidettiin myös neuvostojen kokous, joka vastusti maakokousten päätöksiä. Venäjän väliaikainen hallitus eväsi latvialaisten vaatimukset autonomiasta.

Lokakuun vallankumous vauhditti itsenäisyyspyrkimyksiä. Hankkeen takana olivat kaikki puolueet bolsevikkeja lukuun ottamatta. Porvarilliset ryhmät muodostivat marraskuussa Latvian kansallisneuvoston, jonka johtajaksi valittiin Voldemars Zamuels. Neuvosto joutui toimimaan maan alla, sillä joulukuussa Latviaan julistettiin neuvostovalta. Keskeinen rooli vallan vaihtumisessa oli puna-armeijassa palvelleilla latvialaisilla tarkkampujapataljoonilla, jotka kannattivat bolsevikkeja. Latvian eteläosat olivat kuitenkin edelleen Saksan hallussa, joten

Latvian itsenäistymisen tiellä oli toinenkin suurvalta, Saksa. Saksalaiset olivat miehittäneet Latvian eteläosaa vuodesta 1915 asti, ja 1918 Latvian pohjoisosatkin joutuivat miehitysvallan alle. Vain yhdelle ryhmälle saksalaismiehitys oli tervetullut - baltiansaksalaisille. Riiassa kokoontui huhtikuussa 1918 lähinnä baltiansaksalaisten muodostama maaneuvosto, jonka tavoitteena oli Baltian maiden yksilöllinen liitto Saksan kanssa.

Saksa antautuessa länsirintamalla 11.11.1918 latvialaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, ja Riiaan kokoontunut latvian kansallisneuvosto julisti maan itsenäiseksi 18.11.1918. Karlis Ulmanisista tuli maan ensimmäinen pääministeri. Uusille vallanpitäjille muodostui kuitenkin välittömästi kilpaileva neuvostohallitus.

Puna-armeijan seuratessa Baltiasta vetäytyviä saksalaisjoukkoja valtasi se Riian 3.1.1919, ja koko Latvia oli bolsevikkien käsissä helmikuun puolivälissä. Latvia sai myös kolmannen kilpailevan hallituksen, kun baltiansaksalaiset kaappasivat vallan Ulmanisin hallitukselta huhtikuussa 1919. Saksan tukeman hallituksen johtajaksi nousi Andrievs Niedra.

Näiden kolmen hallituksen keskinäiset välit ratkaistiin sodalla. Kesällä 1919 käydyssä Landeswehrin sodassa lähinnä Viron joukot taistelivat baltiansaksalaisia vastaan Latvian maaperällä. Taistelut päättyivät saksalaisten vetäytymiseen, ja Ulmanisin hallitus palasi heinäkuussa 1919 valtaan Latviassa. Rauha Saksan kanssa solmittiin 5.7.1920. Sopimuksessa Saksa tunnusti Latvian itsenäisyyden. Latvian vapaussota sai loppusinettinsä Riiassa 11.8.1920 Latvian ja Neuvosto-Venäjän välillä solmitussa rauhansopimuksessa. Sopimuksen mukaan Latvia sai pitää entiset alueensa ja siihen lisättiin Latgalen alue maan koillis-rajalta.

Saksa oli miehittänyt Liettuaa vuodesta 1915, ja vuonna 1917 Liettua oli käytännöllisesti katsoen erotettu Venäjästä. Helmikuun vallankumouksella ei siis ollut Liettuassa yhtä suurta vaikutusta kuin muualla Baltiassa. Liettuan tilannetta kuitenkin mutkisti Puolalle maaliskuussa myönnetty itsenäisyys, koska Puolan ja Liettuan välisestä rajasta oli epäselvyyttä.

Liettuan itsenäisyysliike oli suuntautunut Saksaan, joten Saksa salli liettualaisten toiminnan oman valtion perustamiseksi. Syyskuussa Vilnassa kokoontui maakokous, joka valitsi Liettuan maaneuvoston eli Taryban väliaikaiseksi hallitukseksi. Sen johtoon tuli Antanas Smetona. Taryban pyrkimyksenä oli itsenäisen Liettuan valtion perustaminen. Liettualaiset ryhmät Pietarissa ja Amerikassa olivat myös aktiivisesti Liettuan itsenäisyyden asialla. Ne järjestivät yhteisen konferenssin Tukholmassa toukokuussa 1917, missä Taryballe uskottiin ykkösasema itsenäisyyden toteuttamisessa. Oman valtion luomisessa onnistuttiin Saksan myötävaikutuksella, ja Taryba antoi Liettuan itsenäisyysjulistuksen 11.12.1917. Liettuasta oli määrä tulla perustuslaillinen monarkia, ja kuninkaaksi valittiin saksalainen Urachin herttua Vilhelm. Siteet Saksan keisarikuntaan olivat kuitenkin niin tiukat, että itsenäisyys oli lähinnä nimellistä.

Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa muutti politiikan suunnan Liettuassa. Taryba esitti 2.11.1918 uuden hallitusmuodon, jonka nojalla Tarybasta tuli lakiasäätävä elin, jolla oli toimeenpanovalta maan hallitukseen. Ensimmäisen hallituksen muodosti Augustinas Voldemaras marraskuussa 1918.

Puna-armeija vyöryessä Liettuaan vuodenvaihteessa 1918-1919 se valtasi Vilnan, jolloin Voldemarasin hallitus pakeni Kaunasiin. Liettuaan julistettiin neuvostotasavalta 5.1.1919 ja se yhdistettiin Valko-Venäjään. Liettualaiset kuitenkin valtasivat saksalaisten tuella seuraavana keväänä alueensa bolsevikeilta takaisin. Kesällä maa oli jälleen hyökkäyksen kohteena, kun Puola valloitti Vilnan, ja piti sitä hallussaan vuoteen 1939 asti. Liettuan vapaussota päättyi rauhansopimukseen Neuvosto-Venäjän kanssa Moskovassa 12.7.1920. Neuvosto-Venäjä tunnusti Liettuan itsenäisyyden.

Baltian kohtalo koitti toisen maailmansodan puhjettua, kun Saksan joukot hyökkäsivät Puolaan yhdessä puna-armeijan kanssa. Tätä edelsi Neuvostoliiton ja Saksan 23.8.1939 tekemä hyökkäämättömyyssopimus, jonka salaisen pöytäkirjan mukaan Puolan itäosa, Baltia sekä Suomi kuuluivat Neuvostoliiton etupiiriin. Virosta tuli Stalinin ensimmäinen painostuksen kohde, kun puolalainen sukellusvene hakeutui Tallinnaan, josta se kuitenkin pakeni Neuvostoliiton hyökättyä Puolaan. Tästä syystä Viroa oli helppo syyttää, ettei se pysty hallitsemaan aluevesiään, ja näin punalaivasto julisti Viron aluevedet suojelukseensa. Tämän jälkeen Neuvostoliitto jatkoi painostustaan vaatimalla tukikohtia Virosta, mutta lupasi ettei maan valtiomuotoon eikä talouteen kajottaisi. Maat solmivat avunantosopimuksen 28.9.1939, jonka mukaan Neuvostoliitto sai sijoittaa 25000 miestä Saarenmaalle, Hiidenmaalle sekä Paldiskiin Tallinnan läheisyyteen. Näin myös Latvian kohtalo sinetöityi, ja se kirjoitti oman sopimuksensa Neuvostoliiton kanssa 5.10.1939, sen mukaan Latviaan sijoitettaisiin myös 25000 venäläistä. Liettua oli viimeinen Baltian maa, joka taipui Neuvostoliiton vaatimuksiin: kahdenvälinen avunantosopimus solmittiin 10.10.1939. Se poikkesi muista sopimuksista sikäli, että Liettualle luovutettiin osa Puolalta valloitetusta Vilnan alueesta sekä sijoitettavien sotilaiden määrä olisi 20000.

Tukikohtien luovuttamisen jälkeen elämä näytti jatkuvan ennallaan ja yleinen mielipide uskoi, että sodan uhka olisi eliminoitu. Neuvostoliiton asenne muuttui kuitenkin täysin keväällä 1940 Saksan valloitettua Tanskan, Norjan, Hollannin, Luxenburgin ja Belgian, koska sille tuli kiire toteuttaa tavoitteensa etupiirivyöhykkeellä, ennen kuin Saksa vapautuisi länsirintamalta. Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon alkoi perättömillä syytöksillä, joiden mukaan mm. neuvostosotilaita olisi kaapattu ja maiden välisiä sopimuksia rikottu. Kesäkuun 15. päivänä Liettua sai uhkavaatimuksen, jonka mukaan maahan täytyi koota hallitus, joka takaisi avunantosopimuksen täyttymisen, myös neuvostojoukkojen rajoittamaton pääsy alueelle tulisi sallia. Liettuan myönnyttyä vaatimuksiin puna-armeijan joukot miehittivät maan strategisesti tärkeät kohteet ja uusi vasemmistomielinen hallitus koottiin Moskovan ohjeiden mukaan. Seuraavaksi uhkavaatimukset esitettiin Latvialle ja Virolle 16.6.1940 samoin ehdoin. Kun kaikki Baltian maat olivat alistettu neuvostojohdon saneluvaltaan oli vuorossa jälleen uusien vaalien järjestäminen, niissä valtaan saatettiin kommunistiset hallitukset, jotka julistivat Viron, Latvian ja Liettuan neuvostotasavalloiksi 21.7.1940. Elokuussa hallitukset hyväksyivät tasavalloille uudet Stalinin perustuslain mukaiset konstituutiot. Syksyllä –40 aloitettiin myös talouden yhdenmukaistaminen: suuret ja kaupalliset yritykset kansallistettiin ja maatalous kollektivoitiin valtion tiloiksi.

Ennen varsinaista liittymistä Neuvostoliittoon puna-armeijan joukot olivat jo aloittaneet paikallisten poliitikkojen, sotilaiden ja teollisuusjohtajien karkottamisen alueelta. Suurin massakyyditys pantiin toimeen 13.-19.6.1941, kun Virosta mobilisoitiin n.10000, Latviasta n.16000 ja Liettuasta n.21000 ihmistä Neuvostoliiton sisäosiin lähinnä Siperiaan. Tavoitteena oli poistaa alueen johtava "kerros" perheineen.

Saksa käynnisti Hitlerin johdolla operaatio Barbarossan 22.6.1941 ja hyökkäsi Neuvostoliittoon tavoitteenaan ajaa slaavit kauas Siperiaan. Reilussa kahdessa kuukaudessa saksalaiset valloittivat koko Baltian edeten Leningradin kaupungin rajoille, jonne rintama vakiintui sodan loppuun asti. Neuvostojoukkojen lähdettyä heräsi Baltiassa toiveita itsenäisyyden palautumisesta, mutta tämä ei sopinut Saksan suunnitelmiin, joka halusi liittää ko. maat Suur-Saksaan. Tarkoituksena oli asuttaa Baltia erityisesti ansioituneilla arjalaissotilailla, jonka vuoksi paikallisten asukkaiden rooli rajoittui sivulliseksi ja Baltian maihin luotiin avustava itsehallinto. Valloitetut Itä-Euroopan maat jaettiin kahteen valtakunnankomissariaattiin, Ukrainaan ja Ostlandiin. Jälkimmäisen johtoon Hitler asetti Hinrich Lohsen, jonka toimipaikka oli Riika.

Saksalaisten miehitys koitui kohtalokkaaksi varsinkin paikalliselle juutalaisväestölle, joka joutui arjalaisten vihan kohteeksi, kuten muuallakin Euroopassa. Baltian 270000 juutalaisesta saksalaiset hävittivät 220 000. Tämä johti yleisen mielipiteen kääntymisen saksalaisvastaiseksi, jonka seurauksena myös vapaaehtoisten värväys SS-joukkoihin vaikeutui. Virossa, Latviassa ja Liettuassa vastarintaliikkeiden määrä kasvoi koko ajan, mutta niiden toiminta rajoittui lähinnä poliittisiin keinoihin. Virossa vastarinta saksalaisia kohtaan ilmeni usein nuorten miesten hakeutumisella vapaaehtoisena Suomen armeijaan taistelemaan puna-armeijaa vastaan.

Neuvostoliitto valloitti Baltian uudelleen loppukesän ja syksyn 1944 aikana. Toisen maailmansodan loppupuolella suurvallat pohtivat tarkkaan Euroopan tulevaisuutta, mutta Stalin torjui Baltian maiden mahdollisen itsenäistymisen vedoten vuoden 1941 kansanäänestyksiin, joissa Baltit olivat äänestäneet liittymisestä Neuvostotasavaltojen joukkoon.

Uuden neuvostomiehityksen alettua alkoi välittömästi Baltian uusi yhdenmukaistaminen eli sovjetisointi. Teloitusten lisäksi ryhtyi Neuvostoliiton turvallisuusministeriön erikoisjoukot suunnittelemaan uusia kyydityksiä, joiden kohteena oli "sotarikolliset" ja "kansanviholliset". Yhteensä Baltiasta karkotettiin vuosien 1945-1948 aikana lähes 500000 ihmistä, joista suurin osa jäi sille tielleen. Hallinnon vakiinnuttaminen tapahtui Baltiassa keväällä 1947 järjestetyillä korkeimpien neuvostojen vaaleilla. Korkeinta paikallista valtaa käyttivät kunkin tasavallan kommunistisen puolueen sihteeri ja kaikkein ylin valta kuului Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean toimistolle, jonka virkamiehet olivat venäläisiä.

Viron, Latvian ja Liettuan talouselämä ja teollisuus alistettiin venäläisten johtoon ja tyydyttämään Neuvostoliiton tarpeet. Raskaan teollisuuden tuomat haitat Baltiassa eivät paljon saaneet huomiota emämaassa, vaan se kuormitti ja saastutti paikallista luontoa lähes 50 vuoden ajan. Teollisuus tarvitsi myös paljon työvoimaa, jota tuotiin muualta Neuvostoliiton osista, mistä seurasi Baltian venäläistyminen.

Baltit heräsivät ja alueella syntyi protesteja ympäristötuhoja vastaan vuoden 1987 aikana. Virolaisia kauhistutti suunnitelmat valtavista fosforiittikaivannoista koko Neuvostoliiton tarpeiksi, latvialaiset protestoivat Väinäjokeen suunniteltua suurpatoa vastaan ja liettuassa Ignalinan atomivoimalan laajennus pelotti kansaa. Protestit muodostuivat lähes poliittisiksi ja varsinkin Virossa haaveiltiin taloudellisesta itsenäisyydestä, jonka mukaan kaikkien teollisuusyritysten tulisi olla maan hallituksen alaisia ja neuvostotasavaltojen välinen kuppa olisi rakennettava markkinatalouden pohjalle.

Kansanrintamaliikkeiden määrä lisääntyi Baltiassa valtavasti 1990-luvun lähestyessä. Niillä jokaisella oli tietty päämäärä ja vaatimus erilaisen yhteiskuntajärjestelmän puolesta, yleisin piirre oli vapaatalous ja itsenäisyys. Gorbatsovin uudistuspolitiikan myötä kansallinen herääminen voimistui ja ensikerran vuoden 1940 jälkeen Baltian maiden johtoon nousi kotimaiset miehet syksyn 1987 ja kesän 1988 aikana. Tästä seurasi poliittisten vankien vapauttaminen, uusien puolueiden perustaminen, kansallisten lippujen sekä hymnien ja itsenäisyyspäivien käyttöönotto. Seuraava vaihe oli suvereenijulistukset, jonka ensimmäisenä antoi Viron neuvostotasavalta marraskuussa 1988. Se julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- sekä tuomiovallan haltijaksi ja määräsi uuden perustuslain. Moskova reagoi tapahtuneeseen jyrkän kielteisesti ja tuomitsi Viron omatoimiset päätökset. Liettua ja Latvia seurasivat Viroa kesällä 1989, mutta Neuvostoliitto torjui jälleen Baltian maiden julistukset perustuslain vastaisiksi. Molotov-Ribbentrop sopimuksen 50-vuotispäivänä 23.8.1989 Baltian kansat järjestivät ihmisketjun muodossa mielenosoituksen, laulavanvallankumouksen, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan, siinä oli mukana yli miljoona ihmistä. On sanottu, että mielenosoituksen laulu kuului aina Moskovaan saakka. Kyseinen tapahtuma sai myös suuren huomion kansainvälisesti. Kansallinen herääminen oli tapahtunut. Liettua julistautui ensimmäisenä itsenäiseksi 11.3.1990 ja vapaat vaalit järjestettiin ensikerran yli 60 vuoteen. Valtaan nousivat itsenäisyyttä kannattavat poliitikot, jotka veivät vaalivoiton ylivoimaisesti. Sama toistui Virossa ja Latviassa.

Neuvostoliitto ei hyväksynyt Baltian maiden itsenäisyysjulistuksia, vaan se pakotti taloussaarrolla maat suostumaan keskusteluihin eroamisesta. Vuoden 1991 alussa Moskova järjesti puna-armeijan avulla verilöylyn Vilnassa ja Riiassa, tarkoituksenaan pelotella liettualaiset ja latvialaiset valitsemaltaan tieltä. Tapahtuman vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, sillä se vain vankisti maiden halua itsenäistyä. Kevään 1991 aikana Virossa, Latviassa ja Liettuassa järjestetyiden kansanäänestysten tulos oli selkeä: kansa halusi itsenäisyyden. Kesän loppupuolella Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot järjestivät konflikteja maiden rajoilla ja useita latvialaisia ja liettualaisia rajavartioita sai surmansa.

Väkivaltaisuudet huipentuivat Neuvostoliiton elokuun 19. päivän vallankaappausyritykseen, jossa kommunistit pyrkivät valtaan. Kaappausyritys ei onnistunut, koska Venäjän presidentti Boris Jeltsin sekä kansan enemmistö eivät tukeneet hanketta. Moskovan tapahtumien aikana puna-armeijan Baltian johtaja ilmoitti ottavansa ylimmän vallan alueella, jonka jälkeen tankit vyöryivät Tallinnan, Riian ja Vilnan kaduille. Kaappausyrityksen nopea kukistuminen Moskovassa koitui Baltian maiden onneksi ja ne julistautuivat itsenäisiksi. Tällä kertaa se onnistui, sillä ensimmäisten tunnustajien joukossa oli Venäjän tasavalta, jota seurasi yli 50 muuta maata.

Näin Viro, Latvia ja Liettua saivat itsenäisyytensä takaisin syksyllä 1991 lähes 50 vuotta kestäneen neuvostovallan jälkeen. Nykyään maat havittelevat jo paikkaa Euroopan Unionissa Viron johdolla, ja länsimainen markkinatalous kukoistaa Baltian kaupungeissa.

Rausmaa, Heikki, Viron historia. Internetix. [http://www.tuglas.fi/oppimateriaali/text/historia2.htm] Haettu 22.4.2002.

Mela, Marjo, Latvian historia. Helsinki 1997.

Niitemaa, Vilho, Baltian historia. Helsinki 1991.

Zigure, Anna, Latvian maa ja taivas. Helsinki 2000.

Pajukangas, Jukka, Via Baltica. Porvoo 1992.

Takaisin