Euroopan yhdentymisen ajatuksia esitettiin jo ennen toista maailmansotaa. Esimerkiksi Ranskassa ulkomaanministeriössä hahmoteltiin vuonna 1930 ensimmäisen kerran Euroopan unionin tapaista poliittista rakennetta, jossa politiikalla olisi valta yli talouden. Mutta Euroopan unionia on vaikea ymmärtää, jos ei tunne Euroopan historiaa ja varsinkin Saksan ja Ranskan tärkeys tarkoitusta tässä asiassa. Vuonna 1870 kun Otto Von Bismarck otti Saksan haltuunsa, hän kasvatti Saksasta Eurooppalaisen suurvallan. Täten seuraavina vuosikymmeninä Eurooppa ajautui sodan partaalle. Vuosisadan vaihtuessa hauras tasapaino järkkyi lopullisesti, joka johti ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914. Tämän sodan oli tarkoitus olla lyhyt, mutta väärässä oltiin, koska sota kesti lähes viisi vuotta. Sen päätyttyä hävinnyt Saksa painettiin polvilleen ja sen maksettavaksi määrättiin huikeat sotakorvaukset.

Rauhan yhdeksi takaajaksi perustettiin Kansainliitto, josta tuli voittajavaltioiden vallankäytön välikappale. Lopulta Kansainliitolla ei ollut valtaa eikä voimaa estää Euroopan kehitystä, joka kulki demokratiasta diktatuureihin. Euroopan ytimessä oli Adolf Hitlerin johtama, laajentumishaluinen ja kostonhaluinen kansalaissosiaalinen Saksa. Jonka tähden demokraattisten länsimaiden oli sopeuduttava 1930-luvun polarisoituvan Euroopan oloihin. Seuraavaksi Hitler julisti sodan, josta syntyi toinen maailmansota. Tämä sota sai alkunsa siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät Puolaan vuoden 1939 alussa. Euroopan läntisessä ytimessä oli Saksan verivihollinen Ranska, joka koki maallisen loukkauksen, kun Hitler valloitti Ranskan.

Toinen maailmansota päättyi vuonna 1945. Mutta jo seuraavana vuonna asiat alkoivat kuohua muualla päin maailmaa. Ja jotta maailman rauha saataisiin pysymään kohdallaan Ranskan hallitus ehdotti, että ranskalais-saksalainen hiili- ja terästuotanto asetetaan yhden kansainvälisen viranomaisen alaisuuteen. Johon muut Euroopan maat voivat osallistua. Ja tämä sopimus kirjoitettiin Pariisissa huhtikuun 18. päivänä vuonna 1951. Euroopan hiili- ja teräsyhteisö syntyi kriisin ratkaisuksi. Neuvottelut sen luomiseksi käynnistivät prosessin, joka johti sitten Euroopan talousyhteisön ja Euroopan Atomienergiayhteisön, Euratomian perustamiseen seitsemän vuotta myöhemmin.

Euroopan unionin (aiemmin yhteisön) kokonaiskehitystä on leimannut kaksi suuntaa, laajentuminen ja syventyminen. Kaikkiaan Euroopan yhdentymisen historiassa on ollut kolme laajentumisaaltoa: atlanttinen, eteläinen ja pohjoinen. Nykyisen EU:n ydin syntyi kuuden maan asettuessa ranskalais-saksalaista hiili- ja terästuotantoa valvovaksi viranomaiseksi vuonna 1951. Tämä ratkaisu oli aivan konkreettisesti osa toisen maailmansodan jälkeistä eurooppalaista rauhanprojektia. Kun teräs – rauhan ja sodan teollisuuden materiaali – otettiin yhteishallintaan, sopimuksen allekirjoittaneet maat sitoutuivat yhteiseen tulevaisuuteen. Hiili- ja teräsyhteisön allekirjoittajamaita olivat Ranska, Saksa Italia, Hollanti, Belgia ja Luxemburg.

Ensimmäisen, atlanttisen laajentumisen, tunnustelut alkoivat 1960-luvun alussa. Tuolloin Iso-Britannian tunnisti kymmenkunta vuotta vanhan näkemyksensä virheeksi. Kun hiili- ja teräsyhteisöä perustettiin, Britannia teki arvion, jonka mukaan liittoutumalla ei ole tulevaisuutta eikä todellista merkitystä. Taustalla oli myös se, että sodan jälkeen lännessä käytiin arvovaltasotaa siitä, mikä oli johtava mahti uudelleen rakennettavassa läntisessä Euroopassa. Ranska lähti kehittämään hiili- ja teräsyhteisöä oman valtansa välikappaleeksi, Britannia nojasi Yhdysvaltoihin.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle teki Britannian tunnusteluista jälkikäteen arvioituna oikean analyysin: julkilausutut taloudelliset ongelmat eivät olleet todellinen syy jäsenyyden hakemiseen vaan se, että Britannia halusi muuttaa Manner-Euroopassa kehittynyttä valtablokkia itselleen edulliseen suuntaan.

Ensimmäinen askel syvemmäs ja etäämmäs tuli 60- luvun lopulla. tuolloin määriteltiin – Ranskan pitkällisen vastustuksen jälkeen – EEC:n elinten valta entistä tarkemmin. Samalla vähennettiin niiden asioiden määrää, joissa oli käytössä veto-oikeus. Lopullinen liikahdus tapahtui vasta kun de Gaulle erosi presidentin virasta 1969.

Atlanttinen laajennus tapahtui vuonna 1973. Euroopan yhteisöön tulivat tuolloin mukaan Britannian lisäksi Irlanti ja Tanska. Seuraava maaryväs tuli etelästä. Vuonna 1981 EY:hyn liittyivät Kreikka, viisi vuotta myöhemmin Espanja ja Portugali.

Euroopan unionin kolmas laajennus tuli pohjoisesta. jäsenyyttä haki kolme pohjoismaata vahvistettuna Itävallalla. Näistä Norja kääntyi pois tältä tieltä kansanäänestyksen seurauksena. Edellisen kerran Norja pyörähti ovelta vuonna 1973. Euroopan unioniksi nimensä muuttanut järjestö lihoi vuonna 1995 pohjoisen laajentumisen myötä 15 maan liittoutumaksi.

Euroopan unionilla ei ole perustuslakia siinä merkityksessä, missä sanaa kansallisessa oikeusjärjestyksessä käytetään. Unionin toiminta nojaa jäsenvaltioiden välillä tehtyihin perustajasopimuksiin, joita ne ovat sitoutuneet noudattamaan. Sopimuksia on neljä: Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimus, Pariisi 18.4.1951; Euroopan (talous) yhteisön perustamissopimus, Rooma 25.3.1957; Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimus, Rooma 25.3.1957 ja Sopimus Euroopan unionista, Maastricht 7.2.1992. Liittyessään unioni jäseneksi Suomi hyväksyi kaikkien siihen mennessä tehtyjen perustamissopimusten sisällöt ja niistä seuraavat velvoitteet sellaisinaan. Niiltä osin kuin jostain muusta on jäsenyysneuvotteluissa sovittu, se löytyy liittymissopimuksesta, joka on perustamissopimuksiin rinnastettavaa oikeutta.

Poliittinen keskustelu Suomen jäsenyydestä käytiin syksyllä 1991 ja talvella 1992. Hallitus jätti, takanaan eduskunnan selvä tuki, maaliskuussa 1992 jäsenyyshakemuksen Brysseliin. Suomi, Ruotsi ja Itävalta aloittivat neuvottelut jäsenyydestä Euroopan yhteisön kanssa helmikuussa 1993, Norja vähän myöhemmin huhtikuussa.

Maastrichtin sopimuksen voimaantulon myötä Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni marraskuun 1. päivänä 1993. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät unionin jäseneksi 1. tammikuuta 1995. Suomessa pidettiin 16. lokakuuta 1994 neuvoa-antava kansanäänestys, jossa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti Suomen jäsenyyttä unionissa. Lopullisen päätöksen teki eduskunta 18. maaliskuuta 1994. Norja jäi ulkopuolelle, kun kansalaisten enemmistö asettui äänestyksessä jäsenyyttä vastaan.

Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta unionin jäsenyyttä perusteltiin jatkuvuudella. katsottiin, että päätös edustaisi johdonmukaista jatkoa sille yhdentymiskehitykselle, johon maamme oli osallistunut vuodesta. 1961 lähtien. Tuolloin Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön EFTAn liitännäisjäseneksi niin kutsutulla FINNEFTA-sopimuksella. Täten Suomi saisi mahdollisimman täyden osan niistä hyödyistä, jotka Länsi- Euroopan yhdentyminen tarjosi Suomen kansantalouden tärkeimmille eurooppalaisille kilpakumppaneille. ETA-sopimuksessa Suomi oli mukana tammikuun 1. päivästä 1994 saman vuoden loppuun asti.

Asiallisesti vapaakauppasopimus ja ETA täyttivät tehtävänsä hyvin. Ne auttoivat kansantaloutta sopeutumaan maailmalla tapahtuviin muutoksiin. Niiden ansiosta jäsenyys tuli mahdolliseksi ja neuvottelut jäsenyyden ehdoista voitiin viedä läpi lyhyessä ajassa. Neuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993. Poliittinen läpimurto saavutettiin 1. maaliskuuta 1994. Liittymissopimus allekirjoitettiin Eurooppa- neuvostossa Korfulla 23. kesäkuuta 1994.

Jäsenyyden alkuvuosina Suomessa keskusteltiin siitä, tiesivätkö päättäjät ja kansalaiset riittävästi jäsenyyspäätöstä tehdessään sen seurauksista. Eräiden arvioiden mukaan päättäjät olisivat tienneet jäsenyyden välittömistä vaikutuksista kohtuullisesti, mutta pidemmän tähtäimen seurauksista vain vähän. Tässä yhteydessä väitettiin, että tosiasiassa Suomi olisi sitoutunut vain yhteisön jäsenyyden velvoitteisiin ja ilmoittanut unionille ratkaisevansa suhtautumisensa unionin tuleviin hankkeisiin myöhemmin.

Tammikuun 9. päivänä vuona 1992 eduskunnalle annettiin pääministeri Esko Ahon hallituksen selonteko EY-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. Sen mukaan jäsenyys vaikuttaisi "Suomen oikeusjärjestykseen ja poliittiseen päätöksentekoon laajemmin kuin mikään aikaisempi kansainvälinen ratkaisu". Jäsenenä "Suomi osallistuisi kaikilla tasoilla yhteisön päätöksentekoon" . Samalla Suomi hyväksyisi sen, että yhteisölle siirtyisi sille kuuluvissa" lainsäädäntöasioissa päätösvaltaa". Eduskunnan asema muuttuisi. Taloudessa "suurimmat haasteet koskisivat maataloutta ja koko elintarvikeketjua". Jäsenyyden myötä Suomesta tulisi osa "yhdentynyttä eurooppalaista talousaluetta", jolla harjoitetaan "Yhteistä tulli- ja kauppapolitiikkaa". Ulkopolitiikan toimintaympäristö muuttuisi. "Kansalliset pyrkimykset" saisivat vahvemman kanavan. Suomen merkitys muille jäsenmaille kasvaisi. Samalla "jäsenyys rajoittaisi kansallista toimintavapautta". Vastuu puolustuksesta " säilyisi edelleen Suomella". EMU:n osalta selonteossa kerrottiin Maastrichtin sopimuksen sisällöstä. Yksiselitteisesti todettiin, että " kolmannessa vaiheessa perustettaisiin yhteinen keskuspankki ja siirryttäisiin yhteiseen valuuttaan".

Talous- ja rahaliiton toteuttamisessa on kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe alkoi vuonna 1990, kun jäsenvaltiot vapauttivat kaikki pääoman liikkeet. Ensimmäisen vaiheen aikana valtiot myös ryhtyivät laatimaan niin sanottuja lähestymisohjelmia, joiden avulla pyritään kestävään hintavakauteen. Suomen ensimmäinen lähentymisohjelma annettiin tiedoksi eduskunnalle syyskuussa 1995 vuoden 1996 budjetin käsittelyn yhteydessä. Toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alussa. Silloin perustettiin Euroopan rahapoliittinen instituutti ERI. Sen tehtävänä on luoda pohja kolmannessa vaiheessa käynnistyvälle Euroopan keskuspankkijärjestelmälle EKPJ:lle ja valmistella siirtymistä yhteiseen rahaan. Kolmas vaihe alkoi tammikuun 1. päivänä vuonna 1999. Eurosta tulee Suomen, Ranskan, Saksan, Italian, Espanjan, Hollannin, Belgian, Luxemburgin, Portugalin, Itävallan ja Irlannin yhteinen raha. Osallistuvat kansalliset valuutat sidottiin "peruuttamattomasti" euroon 1.1.1999 lukien.

Euroopan unioni on käymässä läpi valtavan suurta muutosta, jonka vaikutukset ovat vain osittain nähtävissä tänään. uuden vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen aikana unionin jäsenvaltioiden jäsenmäärä kaksinkertaistuu.

Samalla sen ydinjoukko ottaa käyttöön yhteisen rahan, ja unioni valmistautuu ensimmäistä kertaa Euroopan historiassa kantamaan yhdessä vastuuta myös sotilaallisesta vakaudesta. Euroopan unionin on mahdollisuus kasvaa nimensä veroiseksi, Euroopan kattavaksi unioniksi.

Kemppinen, Reijo, Suomi Euroopan unionissa perusteos. Helsinki 1999.

Suomi ja Euroopan unionin laajentuminen. Toim. Marjatta Katramo. Helsinki 2001.