Jenni Taipalus

Adolf Hitler ja juutalaiskysymys

1800-luvulla syntynyt aikansa suurmies oli Adolf Hitler. Hän toi esille juutalaiskysymyksen järjestämällä puhetilaisuuksia työväenpuolueen nimissä, joissa olivat esillä myös vallankumous, taloudelliset asiat ja Versailles´n sopimus. Hitlerin kannattajat alkoivat kutsua tätä "Johtajaksi" ja tästä alkoikin Hitlerin henkilökohtainen nousu vallan tavoittelussa. Hän paheksui juutalaisia ja halusi perustaa oman arjalaisrodun, joka olisi täysin "puhdas". Tämän johdosta Hitler alkoi tappaa juutalaisia ja tarjosi heille ilmaissuihkuja, joilla oli täysin toinen tarkoitus. Auschwitzin kaasukammioissa kuoli toisen maailmansodan aikana miljoonia juutalaisia.

Adolf Hitler- isänmaallinen poliitikko ja sotapäällikkö

20.4.1889 Braunau am Innissä, Itävallassa syntyi tullivirkamies Alois Hitlerille ja tämän puolisolle Klara Hitler Pölzlille poika. Alakoulussa Adolf oli poikkeuksellisen hyvä oppilas ja pääsikin vuonna 1900 Linzin oppikouluun. Koulumenestyksen alettua heikentyä hän lopetti koulunkäynnin viisi vuotta myöhemmin. Tämän jälkeistä aikaa hän vietti äitinsä luona tauluja maalaillessa. Kahdesti Hitler pyrki tuloksetta Wienin taideakatemian oppilaaksi ja arkkitehtuuriopistoon. Adolf luki poliittisia pamfletteja ja seurasi edustajainhuoneen istuntoja sekä osallistui poliittisiin kokouksiin. Vaikuttavimpia henkilöitä Hitlerin elämässä olivat Karl Lueger ja Georg Schönerer.

Välttyäkseen joutumasta sotapalvelukseen Itävallassa Hitler muutti vuonna 1913 Müncheniin . Siellä hän elätti itseään tilapäisillä töillä, mutta joutui palaamaan vuotta myöhemmin kotikonnuilleen kutsuntatarkastukseen, jossa hänet todettiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Samana vuonna Hitler kuitenkin liittyi vapaaehtoisena Saksan armeijan palvelukseen. Palveluksensa aikana hän toimi esikunnan lähettinä yleten korpraaliksi.

Myöhemmin Hitler liittyi uuteen työväenpuolueeseen ja otti heti hoitoonsa puolueen propagandatoiminnan. Hän järjesti puhetilaisuuksia, joissa etualalla olivat juutalaiskysymys, vallankumous, taloudelliset asiat ja Versailles?n sopimus. 1.4.1920 puolueen nimi muutettiin Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi, jonka kannattajat alkoivat kutsua Hitleriä "Johtajaksi". Seuraavan vuoden heinäkuussa Hitler valittiin puolueen puheenjohtajaksi rajoittamattomin valtuuksin. 8.—9.11.1923 kansallissosialistit tekivät puolueensa ja Hitlerin tunnetuksi koko maassa yrittämällä tuloksetta vallankaappausta. Vallankaappausyrityksestä Hitler sai viiden vuoden vankeustuomion, jota hän kärsi kuitenkin vain yhdeksän kuukautta. Vankila-aikanaan hän kirjoitti kirjansa "Mein Kampf".

Hitlerin vapauduttua vankilasta puolue perustettiin toistamiseen. Hän pystyi vaikuttamaan ihmisiin ennen kaikkea erinomaisilla puhujanlahjoillaan, ja hänellä oli voimakas usko omaan tehtäväänsä Saksan pelastajana.

Vuonna 1932 Hitler osallistui presidentin vaaliin Hindenburgin vastaehdokkaana. Hitler sai yli 13 miljoonaa ääntä ja Hindenburgin voitto varmistui vasta toisella äänestyskierroksella. 30.1.1933 Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi, jolloin alkoi valtakunnan nopea yhdenmukaistaminen. 2.8.1934 presidentin ja kanslerin virat yhdistettiin, joten Hitler oli nyt presidentti, pääministeri, armeijan ylipäällikkö, puolue pamppu ja diktaattori. Tästä lähtien armeija vannoi uskollisuudenvalansa Hitlerille henkilökohtaisesti.

Hitleriä sanottiin Saksan kolmannen valtakunnan diktaattoriksi ja hänen hallitsema ulkopolitiikka johti lopulta 2. maailmansotaan ja tämä taas miljoonien ihmishenkien menetykseen ja Saksan täydelliseen tappioon. Hitler paheksui ennen kaikkea juutalaisia ja halusi perustaa oman arjalaisrodun. Hän halusi juutalaisista eroon ja toteutti tätä tarjoamalla heille ilmaissuihkuja, mutta todellisuudessa johdatti heidät kaasukammioihin surman suuhun. Auschwitzin keskitysleirillä kuoli miljoonia juutalaisia.

Erilaiset vastoinkäymiset, huonontuneet välit upseerien kanssa ja sodan häviäminen laittoivat Hitlerin mielenterveyden koetukselle. Neuvostojoukkojen hyökätessä Berliiniin vuonna 1945 Hitler teki itsemurhan vastavihityn puolisonsa Eva Braunin kanssa.

Sotarikokset Saksassa

Toisen maailmansodan aikana tapahtuneet kauheudet olivat usein niin julmia asioita, että monet saksalaisten ja heidän liittolaistensa teot luokiteltiin myöhemmin rikoksiksi ja niiden tekijöitä rangaistiin. Jotkut rikokset olivat selviä sotarikoksia, jotka kansainväliset sodan lait nimenomaan kieltävät. Ne eivät kuitenkaan kattaneet kaikkia pahoja tekoja, joten määriteltiin uusia rikoksen lajeja niin, että pahimmista teoista voitiin rangaista ja niille voitiin antaa se tuomio, jonka ne ansaitsivat.

Saksa pyrki pääsääntöisesti laajentamaan taloudellista valtapiiriään ja he olivat hyvin valmiita ohjailemaan ihmisiä ja tavaroita alentavasti, sillä he kokivat olevansa rodullisesti arvokkaampia ja täten heillä omasta mielestään oli oikeus kyseiseen kohteluun. Saksalaiset kuitenkin omaksuivat käytöstapansa liiankin hyvin, sillä lopulta hyväksyttiin joidenkin ryhmien täydellinen tuhoaminen.

Lempeimmin kohdeltiin kansoja, joita jollakin tavalla pidettiin sukulaisina, kuten norjalaisia, tanskalaisia, flaameja, virolaisia, hollantilaisia ja latvialaisia. Juutalaisia pidettiin täysin muista poikkeavina erikoistapauksina.

Saksa oli tuottelias ja väestöltään runsas maa, mutta sotien vaatimukset pakottivat sen täydentämään työvoimaansa ulkomaalaisilla työntekijöillä. Tästä johtuen sadat tuhannet työläiset laitettiin raatamaan itsensä hengiltä kaivoksiin, tehtaisiin ja rakennustyömaille. Tällöin useimmat kuolemantapaukset johtuivat työläisten tahallisesta itsensä näännyttämisestä. Tällainen kohtalo odotti etenkin Auschwitzin tai Majdanekin kautta kuljetettuja ihmisiä.

Mitoiltaan valtavin sotarikos oli kansallissosialistien yritys tappaa kaikki Euroopan juutalaiset. Juutalaiset eivät kuitenkaan olleet ainoa rotu, jonka tuhoamiseen saksalaiset pyrkivät vaan he aikoivat tuhota myös romaanit ja tappoivatkin heitä noin 250 000. Lisäksi he halusivat hävittää muun muassa homoseksuaalit ja kaikki kommunistit, jotka he pystyivät tunnistamaan. Juutalaiset olivat kuitenkin keskeisimpänä kohteena.

Juutalaisvainot olivat yleisiä Euroopassa, mutta etenkin Saksassa Hitlerin johdolla juutalaisviha meni tavanomaista pitemmälle. He pitivät juutalaisia "epäpuhtaina" ja kaikin puolin vaarallisina, niin vaarallisina, että jopa pieniä juutalaislapsia varottiin, halveksuttiin ja väisteltiin kaduilla liioitellusti. He uskoivat juutalaisilla olleen niin vaarallisia ominaisuuksia, ettei heitä voitu pitää turvallisesti edes orjuudessa. Vuonna 1938 olleen kristalliyön jälkeen, jossa natsit tuhosivat järjestelmällisesti juutalaisten liikkeitä ja polttivat synagogia, juutalaisilta kiellettiin lailla muun muassa julkisissa tiloissa oleskelu sekä useiden ammattien harjoittaminen. Kansallisosialistit olivat saaneet itsensä uskomaan, että juutalaiset merkitsivät valtavaa "ongelmaa", ja vuodesta 1941 he uhrasivat paljon aikaa ja näkivät vaivaa kyseisen "lopullisen ratkaisun" toteuttamiseen.

Toimien yhteistyössä Saksan ja sen liittolaismaiden armeijoiden kanssa ja saaden samalla apua usein myös poliisivoimilta ja miliisijoukoilta nämä ryhmät tappoivat kaikki vastaantulevat juutalaiset, usein ensiksi koottuaan heidät joko leireihin tai ghettoihin. Juutalaisten tuhoamisyritykset huipentuivat keskitysleireille, josta tuli myös yritysten loppu.

Juutalaisten tehdasmaista murhaamista Auschwitzissa

Auschwitz merkitsi tuolloin ja merkitsee vielä tänäkin päivänä pientä
etelä-puolalaista kaupunkia, jonka merkitys muuttui 1942 vuodesta alkaen. Aloittaessaan toimintansa keskitysleiri toimitti ja järjesteli orjatyövoimaa, vasta myöhemmin niihin rakennettiin tappokoneistot. Ajan kuluessa kaikki keskitysleirit olivat todellisuudessa työleirejä. Toinen orjuuttamisen muoto Saksassa ei ollut yhtä julma, mutta orjuuttava kuitenkin. Sitä oli pakkotyö Saksan suurteollisuuden laitoksissa. Mikään ei ole kuitenkaan verrattavissa Auschwitzin tehdasmaiseen tuhoamiseen. Kaiken alkuna oli keskitysleirin rakentaminen toukokuussa 1940. Tällöin sen päälliköksi määrättiin Rudolf Höss. Laajennussuunnitelmat tulivat esille jo seuraavana vuonna ja kesällä annettiin salaiset ohjeet, joiden mukaan Auschwitz määrättiin juutalaisten tuhoamiskeskukseksi. Suurten ihmismäärien pikaisten tappamisten salaaminen ei ollut helppoa, ja kansallissosialistit halusivat pitää aikeensa piilossa vielä vapaana olevilta juutalaisilta. Käytettäväksi otettiin vähemmän verta vuodattava ja salaisemman toiminnan mahdollistava keino, myrkkykaasu.

Seuraava askel oli huhupuheen levittäminen, että suunnitelmissa olisi juutalaisten "uudelleen asuttaminen" itään. Koko mantereen rautatieyhteydet pantiin kuljettamaan junalasteittain juutalaisia leireihin, joista he eivät enää koskaan poistuisi. Jotkut lähetettiin aluksi työhön, toiset suoraan vastarakennettuihin kaasukammioihin. Toiminnan toteuttamiseksi suunnitellussa laajuudessa rakennettiin lisää uusia leirejä, jotka tehtiin erityisesti suurten joukkojen surmaamista varten.

Juutalaisten "kidutus" alkoi jo junamatkoilla heitä sullottaessa vaunuihin. Matkat olivat pitkiä ja nälkä vaivasi useimpia aina, tuska oli sanoinkuvaamatonta kansallissosialistien uskottelusta huolimatta. Loppu koitti juutalaisille, jos ei matkalla Auschwitziin niin viimeistään kaasukammioihin jouduttaessa. Leirille tulokkaalla oli keskimäärin vain kolme kuukautta elinaikaa.

Kansallissosialistien lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan onnistunut täysin, mutta he pääsivät pelottavan lähelle päämääräänsä juutalaisten tuhoamisessaan. Ennen liittoutuneiden armeijojen saapumista paikalle 1944—1945 surmaajat huolestuivat kiinnijäämisestään ja alkoivatkin todisteiden perusteellisen hävittämisen. He kuljettivat leirivankeja maanteitä ja ratoja pitkin raja-alueilta kohti kutistuvan valtakunnan sisäosia ja räjäyttivät, jos vain aikaa riitti. He hautasivat ruumiita, jotka olivat ensin itse kaivaneet hautansa. Lopulta armeijojen saapuessa paikalle vain noin 300 000 juutalaista oli hengissä ja lisäksi runsas miljoona "uudelleen asuttamatta". Tämä johtui osaksi siitä, että surmaajilla ei ollut riittävästi aikaa ja osaksi siitä, että juutalaiset olivat onnistuneet piiloutumaan niin hyvin tai muut uskaltaneet eurooppalaiset olivat auttaneet näitä.

Maailman saatua selville karmean tosiasian ja koettuaan suurimman moraalisen järkytyksen he vaativat syyllisiä tilille teoistaan. Syylliset yksilöt haluttiin tuomita, mutta samalla liittoutuneet aikoivat luoda myös uuden maailmanjärjestyksen, jossa kyseenlaista ei pääse milloinkaan enää tapahtumaan.

Kirjallisuutta

Hiedanniemi, Brita ja Sahi, Sinikka, Ajasta Aikaan. Kansainväliset suhteet. Porvoo 2001.

Zetterberg, Seppo (toim.), Muutosten vuosisata 5. II maailmansota. Porvoo 1994.

Takaisin