Matala ja puolittain eristynyt Itämeri on yksi maailman saastuneimmista murtovesialtaista. Se on herkkä muutoksille. Itämeren eliöt ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia. Myrkyt ja muut haitta-aineet eivät laimene samassa suhteessa kuin syvissä vesissä, eivätkä ne helposti ajaudu muihinkaan vesialtaisiin, sillä vedenvaihto Tanskan salmien kynnysten yli on vähäistä.

Itämeren ekosysteemiin kuuluu myös valuma-alue, jolta se saa kaiken sateen kautta tulevan vetensä. Valuma-alueen pinta-ala on nelinkertainen verrattuna Itämeren pinta-alaan. Itämeren valuma-alueella asuu 90 miljoonaa asukasta. Itämeri onkin kovien paineiden rasittama. Koko valuma-alueella suurimmaksi yksittäiseksi ongelmaksi on noussut maankäytön ja luonnonvarojen käytön ristiriidat. Valuma-alueen eteläosat ovat tiheästi asutettuja tehomaatalouden ja raskaan teollisuuden luonnehtimia alueita, kun taas itä- ja pohjoisosia peittävät harvaanasutut metsä- ja järviseudut.

Ihmisen Itämeren alueelle asettamat paineet ovat kolmentasoisia. Ensimmäinen kohdistuu luonnonvarojen liian voimakkaaseen käyttöön. (Itämeren lohen pyyntikiintiöt). Luonnonvarojen liikakäyttöön kytkeytyvät yleisemminkin luonnon monimuotoisuutta kohtaavat uhkat, minkä voi luokitella toiseksi ihmisen asettamien paineiden tasoksi. (Esim. soiden ja kosteikkojen kuivaus merenpohjan soran ruoppaus, elinympäristön muutokset). Kolmas ihmisen ympäristölle asettama paine johtuu kemiallisesta pilaantumisesta.

Itämeri sijaitsee mannerlaatalla eikä niiden välissä, mikä selittää sen mataluuden. Itämeren keskisyvyys on 54 metriä. Muutamista syvänteistä laajin on Gotlannin syvänne (459 m). Syvänteiden lisäksi Itämerta ovat lohkomassa osiin matalat kynnykset, Tanskan salmet (keskisyvyys 14,3 metriä), Ahvenanmaan etelänpuoleinen kynnys ja Merenkurkku. Alueiden välillä on vain osittaista vedenvaihtoa.

Itämeren suolapitoisuus vaihtelee Tanskan salmien 1—2 prosentista Suomen rannikkoalueiden 0,6—0,3 prosenttiin. Viime vuosikymmenten aikana suolapitoisuus Itämeressä on laskenut, mikä on vaikuttanut myös eliöiden esiintymiseen ja runsauteen. Jääpeite vaikuttaa Itämeren ekosysteemiin. Veden virtaukset muuttuvat ja valon läpäisevyys heikkenee. Jää vaikuttaa etenkin rannan eliöstöön. Vesirajaan jääneet levät ja eläimet tuhoutuvat jään vaikutuksesta. Jää estää tuulta sekoittamasta vesikerroksia.

Itämeressä on vähemmän eliölajeja kuin valtamerissä, sillä harvat pystyvät sopeutumaan fysiologisesti murtoveden suolapitoisuuksiin. Itämeren eteläosissa suolapitoisuus on hiukan yli prosentin. Itämeren alueella suurin suolapitoisuus on Tanskan salmissa, jonka vuoksi siellä on enemmän eliölajeja kuin muualla Itämeressä. Kaikki ovat merilajeja. Suomen rannikolla veden suolaisuus on enimmillään 0,7 %, joka on noin viidennes valtamerten suolaisuudesta. Valtamerilajeille vesi on liian vähäsuolaista, kun taas makeanveden eliöille vähäinenkin suola on liikaa. Pieni suolapitoisuus toisaalta estää useimpien järvilajien menestymisen, ja varsinaisia murtovesilajeja taas on vain vähän. Tämän vuoksi Itämeren eliömaailma on rannikoilla sekä vaihteleva että erikoislaatuinen. Itämeri on evoluution kannalta hyvin nuori, siksi murtoveteen erikoistuneita lajeja on vain muutamia.

Itämeren kalalajisto muuttuu suolaisuuden vaihteluiden mukaan alueellisesti ja ajallisesti. Kalakantoja säätelevät samanaikaisesti monet elottoman ja elollisen ympäristön tekijät, joista osa vaikuttaa alemmilta ravintoverkon tasoilta (esim. ravinnon määrä) ja osa taas korkeammilta portailta (saalistus).

Monet eliöt ovat merellisiä lajitovereitaan pienempiä tai lisääntymistavoiltaan poikkeavia. Esimerkiksi meriajokas lisääntyy pohjoisella Itämerellä ainoastaan kasvullisesti, mikä johtaa siihen, että yksi meriajokasniitty voi olla geneettisesti yksi ainoa yksilö. Suomen alueella useimmat ovat merilajeja. Monet niistä, kuten sillin alalaji silakka ja sinisimpukka, jäävät yleensä pienemmiksi kuin merivedessä.

Itämeren eliöyhteisöt perustuvat usein yhteen tai muutamaan avainlajiin, joiden yksilömäärät voivat olla huomattavan suuria. Eri eliöyhteisöt ovat muovautuneet tehokkaasti toimiviksi yksiköiksi, jotka ovat kyenneet kierrättämään ainetta ja energiaa ja ylläpitämään monimuotoista, melko vakaata lajistoa Itämeren eri alueilla. Harvalajisuus on kuitenkin riski, jos ympäristössä tapahtuu jotain poikkeuksellista. Yhden lajin elinolosuhteiden heiketessä sen ylläpitämä yhteisö voi tuhoutua kokonaan. Rakkolevä on yksi esimerkki rantavyöhykkeen monimuotoisuutta ylläpitävästä lajista. Sen mukana katoaisi moni rakkolevävyöhykkeessä elävä eliö. Rakkolevä ylläpitää rantavyöhykkeen elämän monimuotoisuutta ja toisaalta tasapainottaa veden ravinteiden kiertoa. Sen lisäksi että se tarjoaa suojaa ja ravintoa monet kalalajit käyvät lisääntymässä sen suojissa.

Rakkolevä sopii hyvin käytettäväksi meren tilan seurannassa ja sen runsaus on hyvä merkki. Rakkolevä on vähentynyt ja syinä sen katoamiseen pidetään yleistä rehevöitymiskehitystä Itämeressä.

Ilmaston lämpeneminen lisäisi sademäärää ja aiheuttaisi Itämeren laimenemisen, mikä olisi uhka merilajeille. Mitä enemmän sade- ja jokivedet pääsevät laimentamaan merivettä, sitä vähemmän siinä elää tyypillisiä merilajeja. Arktisiin oloihin sopeutuneet lajit ovat vaarassa jäätalvien lyhetessä: esimerkiksi norppa tarvitsee välttämättä poikimisjäitä.

Kaksi kolmasosaa Itämeren altaaseen tulevasta suolattomasta vedestä on peräisin joista. Jokivarsien teollisuuden, maatalouden, metsätalouden ja asutuksen päästöt kulkeutuvat näin jokiveden kuljettamina Itämereen. Suurimpana ongelmana ovat kuitenkin jokiveden kuljettamat ravinteet, typpi ja fosfori, jotka ovat peräisin valuma-alueen metsähakkuilta, pelloilta, kylistä ja kaupungeista. Joet kuljettavat myös luontaisesti ravinteita, ns. humusaineita.

Eliöille myrkyllisiä raskasmetalleja pääsee Itämereen suoraan teollisuuslaitosten päästöinä mutta myös hajakuormituksena. Raskasmetallit vaikuttavat eliöiden kasvuun, lisääntymiseen sekä aktiivisuuteen. Raskasmetallimäärät ovat vähentyneet viimeisten 20 vuoden aikana, vaikka pitoisuudet ovat edelleen korkeampia kuin esimerkiksi Pohjanmerellä. Tulokset pitoisuuksien muutoksista Itämeressä ovat olleet ristiriitaisia. Asia johtuu siitä, että metalleja on kulkeutunut Itämereen sekä valuma-alueen ulkopuolelta että sedimenteistä, joista ne ajoittain siirtyvät takaisin Itämeren ravintoverkkoon. Laivaväylien ja rantojen ruoppaukset saavat pohjaan kertyneet raskasmetallit liikkeeseen ja takaisin veteen. Monien tunnettujen kemikaalien pitoisuudet ovat laskeneet, koska niiden käyttö on rajoitettu tai käyttö on kokonaan kielletty. Kuitenkin uusia kemikaaleja otetaan jatkuvasti käyttöön.

Klooratut orgaaniset yhdisteet hajoavat luonnossa äärimmäisen hitaasti ja samalla kertyvät ravintoverkon eliöiden rasvakudoksiin, mistä ne tuottavat eliölle ongelmia myrkyllisyytensä vuoksi. DDT, PCB ja dioksiinit rikastuvat ravintoverkossa. Kloorattuja orgaanisia yhdisteitä on kertynyt runsaasti pohjasedimentteihin. DDT ja PCB ovat olleet kiellettyjä aineita jo useiden vuosien ajan Itämeren alueella. Ilmavirtojen mukana Itämereen kulkeutuu suuria määriä yhdisteitä maapallon muista osista, esimerkiksi tropiikista, missä DDT on vielä yleinen ympäristömyrkky. Myrkyn vaikutus on näkynyt myös ravintoketjun huipulla merikotkien ja hylkeiden lisääntymismenestyksenä.

Itämeri on herkkä öljysaasteille, sillä vesi on kylmää ja talvisin jään peitossa eikä Itämeressä ole öljyä syöviä bakteereja kuten Barentsinmeressä. Öljy hajoaa sitä hitaammin, mitä alhaisempi lämpötila on. Itämereen päässeestä öljystä noin 80% on peräisin pienistä jatkuvista vuodoista ja päästöistä maalta, joista ja ilmasta. Pienet, mutta jatkuvat päästöt rasittavat koko Itämeren ekosysteemiä ja erityisesti sen sedimenttejä myrkyllisillä hiilivety-yhdisteillään. Suuret öljyonnettomuudet vaikuttavat pääasiassa rannan eliöstöön ja lintuihin. Öljyonnettomuuksien riskin on laskettu kasvavan lähitulevaisuudessa kolmin nelinkertaiseksi. Suomenlahden pohjukkaan rakennettavat venäläiset öljynjalostamot uhkaavat luonnoltaan arvokkaita alueita. Lisäksi suunnitteilla on useita raakaöljyn, öljytuotteiden ja kemiallisten aineiden vientisatamia Suomenlahden rannikolle, jotka lisäävät öljykuljetusten määrää merkittävästi.

Ilmavirtojen mukanaan tuomat myrkyt laskeutuvat maahan ja vesistöihin sateiden mukana. Ilmansaasteiden rikkidioksidi ja typenoksidit ovat muuttaneet sateet normaalia happamemmiksi. Runsaan teollisuuden sekä liikenteen vuoksi happosateiden määrä on voimakkaimmillaan valuma-alueen etelä- ja lounaisosissa. Vaikka happosateiden määrät eivät ole korkeampia Fennoskandian alueella, ovat niiden vaikutukset siellä voimakkaimpia. Tämä siksi, että vesistöt ja maaperä ovat jo luontaisesti happamia maaperän laadun ja vesien humuspitoisuuden takia. Itämeren vesialtaaseen sateet eivät pysty vaikuttamaan happamoittavasti, sillä suolaisella vedellä on hyvä happojen puskurointikyky. Valuma-alueen etelä- ja kaakkoisosissa teollisuudesta ja kaatopaikoilta valuu edelleen huomattavia määriä myrkyllisiä aineita vesistöihin ja niiden myötä edelleen Itämereen. Veden äären metsät ja heinikot toimivat eräänlaisena biosuodattimena imien myrkkyjä ja ravinteita itseensä.

Hapettomien pohjien pinta-ala Itämerellä on kasvanut tällä vuosisadalla, mikä on seurausta rehevöitymisestä. Itämeressä typpi ja fosfori ovat ravinteita, joiden määrät vaikuttavat siihen, kuinka paljon kasvit kasvavat. Vesi rehevöityy, kun veteen pääsee liikaa ravinteita. Nykyään rehevöityminen on Itämeren pahin uhka. Rehevöitymisen myönteiset vaikutukset vallitsevat alkuvaiheessa. Lisääntyneen kasvituotannon vuoksi myös eläinplankton, pohjaeläimet ja kalat runsastuvat. Kun plankton ja rannan kasvillisuus kuolevat, ne painuvat pohjaan. Myöhemmin yleistyvät kielteiset vaikutukset ja alkavat hallita tilannetta. Mitä enemmän hajotettavaa materiaalia pohjalle on kertynyt, sitä enemmän happea kuluu. Vesi samenee, lajisto muuttuu ja yksipuolistuu ja elämä häviää pohjan tuntumasta. Kuolleet pohjaeläimet lisäävät hajottamattoman orgaanisen aineen määrää. Kun happi on kulunut loppuun, tilalle on alkanut kehittynyt rikkivetyä.

Ravinnetason nousu ja syvien pohjien hapettomat jaksot kuuluvat Itämeren normaaliin pitkäaikaiseen rytmiin, jota sanelevat suolaisen veden purkausten ajankohdat Tanskan salmien kautta. Ihmisen ravinnepäästöjen myötä happikadot ja ravinteiden kertyminen syvänteisiin on lisääntynyt. Fosforin määrän arvellaan kahdeksankertaistuneen ja typen määrän nelinkertaistuneen 1900-luvulla. Koko Itämeren ravinnekuormittajista merkittävimmät ovat typen osalta maanviljely (41 %), ilmakulkeutuma (21 %) ja asutusjätevedet (14 %). Fosforikuormitusta aiheuttavat pääasiassa maanviljely (33 %) ja asutuskeskukset (23 %). Lisäksi ainakin teollisuus ja kalankasvatus lisäävät paikallisesti ravinnekuormitusta ja rehevöitymistä. Sinilevien esiintyminen riippuu fosforin määrästä vedessä. Vaikka sinilevät ovat osa Itämeren vuotuista sykliä, niiden yleistyminen ja määrällinen kasvu ovat seurausta kasvaneesta ravinnekuormasta. Biomassan kasvu on lisääntynyt ja lajiston koostumus kaikissa eliöryhmissä on muuttunut.

Laajamittaisuutensa ja yleisyytensä vuoksi maanviljelyksen voidaan sanoa vaikuttavan koko Itämeren yleiseen rehevöitymiskehitykseen. Matalissa ja rikkonaisissa saaristoissa kalankasvatuksella on merkittävä vaikutus rehevöitymiskehitykseen. Itämerellä yleisesti liikennöivillä laivoilla on häiritsevä ja rehevöittävä vaikutus välillisesti pakokaasujensa takia mutta myös paikallisesti niiden synnyttämien voimakkaiden vedenvirtausten myötä. Etenkin matalilla alueilla liikkuvat laivat nostattavat pohjasta ravinnerikasta sedimenttiä pinnan tuntumaan. Ravinteiden nousu sekä veden liike vesirajassa kasvattavat rannoille paksut leväkerrokset. Rihmalevien määrä on kasvanut arviolta kaksin kolminkertaiseksi viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana. Kasvualustastaan irtoavat rihmalevät kulkeutuvat pohja painanteisiin laajoiksi matoiksi. Niiden alle jäävät alueet muuttuvat hapettomiksi. Kaukokulkeuman vuoksi myös autot ja junat päästävät ilmaan kaasuja, joista osa rehevöittää ja osa myrkyttää Itämeren alueen ekosysteemejä.

Puolet Itämereen joutuvista ravinteista on peräisin yhdyskunnista. Valuma-alueen kaakkois- ja eteläosissa puhdistuslaitokset ovat edelleen harvinaisia ja tehottomia. Esimerkiksi Liettuan kuurin laguunin lasketaan noin 5 miljoonan asukkaan jätevedet. Siellä onkin vallinnut uimakielto jo useita vuosia. Itämeren saasteista 70 % tulee Venäjältä. Suomenlahden suurin kuormittaja on 5 miljoonan asukkaan Pietari, jonka jätevesistä kolmasosa päätyy puhdistamattomana mereen. Pietarin vesilaitoksen ja Kemira Chemicalsin suunnittelemassa fosforin poiston tehostamisesta toivotaankin nopeaa ensiapua sinilevätilanteeseen. Vuoden 2001 aikana on edistytty Pietarin lounaisen jätevedenpuhdistamon rahoittamiseksi kansainvälisten rahoituslaitosten, yritysten, valtioiden ja EU:n yhteistyönä.

Aniansson, Britt, Pohjois-Euroopan meret – Pohjois-Euroopan ympäristö. Raportti pohjoismaiden neuvoston meriensuojelua käsittelevään kansainväliseen konferenssiin 16.—18. lokakuuta 1989. Tukholma 1990.

Furman, Eeva, Dahlström, Harri, Hamari, Risto, Itämeri. Luonto ja ihminen,. Helsinki 1998.

Airamo, Seija, Holopainen, Mervi, Koivisto, Ilkka, Suominen, Teuvo, Valste, Juha, Virtanen, Pertti, Biologia. Elämä. Porvoo 2000.

Saxell, Jani, Itämeri voi huonosti. Mitä Missä Milloin 2001. Keuruu 2000.

Takaisin