Toisen maailmasodan voittajasuurvaltojen huippukokous päättyi Jaltassa 11.2.1947 viikon keskustelujen jälkeen muodolliseen yhteisymmärrykseen Euroopan tulevaisuudesta ja uuden maailmanjärjestön YK:n perustamisesta.

Konferenssissa vahvistettiin Saksan ja Itävallan jako miehitysvyöhykkeisiin sekä Puolan valtioalueen "siirtäminen" lännemmäksi. Saksan miehityksestä vapautuneisiin maihin oli perustettava demokraattiset hallitukset, mutta Neuvostoliiton "vapauttamissa" maissa niiden oli lisäksi oltava Neuvostoliitolle ystävällismielisiä. Toisin sanoen Neuvostoliitto piti Eurooppaa otteessaan aina Itä-Berliiniin asti. Näiden vaatimusten ristiriita johti aseiden vaiettua hyvin pian kylmään sotaan. Länsivalloilla ei ollut ilman uutta sotaa mahdollisuuksia puuttua neuvostoarmeijan miehittämien maiden asioihin, joten ne tyytyivät Jaltassa niiden osalta eli hyväksyivät käytännössä Euroopan jaon vaikutusalueisiin. Päätavoite oli keskinäinen sovun säilyttäminen vastustajien antautumiseen asti. Sodan jälkeen Saksan tilapäinen jako miehitysvyöhykkeisiin jäikin pysyväksi ja Itä-Eurooppa joutui valtio toisensa jälkeen NL:n valtaan.

Yhdysvallat halusi Länsi-Euroopan maiden tiivistävän sotilaallista, poliittista ja taloudellista yhteistyötään. Se toivoi Neuvostoliiton vaikutusvallan hiipumista, mutta joutui huomaamaan, etteivät ne kyenneet siihen yksin. Yhdysvallat oli valmis sitoutumaan Länsi-Euroopan puolustamiseen. Huhtikuussa 1949 solmittiin sopimus Pohjois-Atlantin puolustusliiton NATO:n perustamisesta.

Neuvostoliitto vastasi NATO:n haasteeseen perustamalla Varsovan liitoksi kutsutun sotilassopimuksen vuonna 1955. Viimeistään näiden kahden sotilasliiton syntyminen imaisi Neuvostoliiton "vapauttamat" Itä-Euroopan maat syvälle kommunismin leiriin, josta murtautuminen olisi kivuliasta, ellei mahdotonta. Eurooppa oli muuttunut viritetyksi aikapommiksi, joka onneksi saatiin purettua rauhanomaisesti 1990-luvun vaihteessa. Siihen asti Eurooppa oli jatkuvassa valmiustilassa puolin ja toisin. Kummallakin osapuolella oli runsaasti ydinaseita, eikä niitä tuskin olisi jätetty käyttämättä mahdollisen sodan sytyttyä

Kylmän sodan aikana kommunismi ideologiana oli tarkoitus vyöryttää rajojen yli länteen. Myöhemmin vyörytetty maa anoisi sitten pääsyä veljeskansojen liittoon. Jonkinlaisen esimerkin tarjosi Tšekkoslovakia. Maasta tuli Neuvostoliiton "liittolainen" — ja esimerkki koko Itä-Euroopalle — vuonna 1948 juuri tällaisella vyörytysstrategialla. Myöhemmin liitosta ei ollut enää lipeäminen.

Koska kaikki Neuvostoliiton Ensimmäisessä ja Toisessa maailmansodassa itseensä liittäneet maat olivat NL:n aseveljiä ja aatetovereita enemmän tai vähemmän pakon sanelemana, on luontevaa ajatella, että ei olisi kuin ajan kysymys, milloin nationalismi nostaisi päätään ja itsenäisyysvaatimukset alkaisivat

Unkari oli ensimmäinen maa, jossa v.1956 tunteet kuohahtivat näkyvästi, kun Budapestissa purkautui pitkään hautunut vastarinta avoimeksi vastarinnaksi Neuvostoliittoa vastaan. Kansa ja salainen poliisi taistelivat kaduilla kolmen päivän ajan, kun poliisi yritti Budapestiin sijoitettujen neuvostojoukkojen avulla palauttaa järjestyksen. 1.11 Unkarin kansallismielisten johtaja Imre Nagy pyysi länsivaltoja tunnustamaan Unkarin puolueettomuuden, mutta YK ei tehnyt muuta kuin kehotti Neuvostoliittoa vetäytymään. Kansanliike äityi silkaksi kapinaksi, eikä Moskova katsellut pitkään Unkarilaisten mielenilmaisuja, vaan murskasi kapinan massiivisella voimannäytöllä. Polttopullot ja kranaatit olivat tehottomia Puna-armeijaa vastaan, joka eteni Budapestin halki teurastaen kaupunkilaisia. Arviolta ainakin 25 000 ihmistä sai surmansa, 15 000 haavoittui. Aika ei ollut vielä kypsä itsenäistymiseen. Neuvostoliitto oli liian vahva

Samana vuonna myös Puolassa oli levottomuuksia. Elintarvikepula aiheutti mielenosoituksia ja muutosvaatimuksia, jotka turvallisuusjoukot tukahduttivat.

Myöhemmin hallitus teki joitain muutoksia välttääkseen avoimia ristiriitoja: maatalouden kollektivisointi lopetettiin, ja katolliselle kirkolle myönnettiin rajallinen toimintavapaus. Hallitus pysyi kuitenkin uskollisena neuvostotalouden ihanteille, eikä sietänyt minkäänlaista vastarintaa.

Vaikka monilla valtioilla oli vaikeuksia toteuttaa suunnitelmataloutta, harvat hallitukset olivat yhtä kyvyttömiä kuin Puolan. Yritykset rationalisoida talouselämää aiheuttivat lakkoja ja mielenosoituksia 1970 ja 1976. Vuonna 1980 tilanne paheni. Ulkomaanvelka paisui, eikä hallituksella ollut enää rahaa elintarviketeollisuuden tukemiseen. Äkilliset hinnannousut kesäkuun 26.päivänä 1980 laukaisivat ennennäkemättömän kriisin. Toteutui kommunistien painajainen: työläisen kapina työläisten valtiossa. Lakot levisivät koko maahan ja viranomaiset saivat ne lopetetuksi vain sallimalla uuden solidaarisuus-ammattiliiton perustamisen.

Kommunistit saivat taas lujan otteen maasta, kun uusi kommunistijohtaja kenraali Jaruzenski teki vallankaappauksen yöllä joulukuun 13. päivänä 1981. Hän julisti voimaan sotatilan ja solidaarisuusliikkeen laittomaksi ja pidätti sen johtajat.

Niin sanotun Prahan kevään aikana 1968 Tšekkoslovakian hallitus oli yrittänyt tehdä totalitaarisesta yhteiskunnasta sallivamman. "Prahan kevät" loppui kuitenkin lyhyeen kun Neuvostotankit vyöryivät elokuun 21. päivän vastaisena yönä Tšekkoslovakian pääkaupunkiin kohtaamatta juurikaan vastarintaa. Seurasi "normalisaatio": sensuuri oli ankaraa, ja uudistusten puoltajat menettivät työpaikkansa. Yleinen tyytymättömyys pysyi pinnan alla niin kauan kun neuvostoliitto tukahdutti kommunistihallinnon arvostelijat

Lähes kaikissa Neuvostoliiton tasavalloissa esiintyi purnaamista vallitsevaa ideologiaa kohtaan, mutta turhaan. Neuvostoliiton voimat vain kasvoivat ja 1980-luvun alkupuolella Neuvostoliitto vaikutti niin mahtavalta, että harvat aavistivat sen saavuttaneen huippukautensa ja kriisin orastavan.

Neuvostoliiton lähtiessä kilpasille Yhdysvaltojen kanssa mittavalla aseohjelmallaan, tulivat sen ongelmat päivänvaloon. Sotilaallisten mahdin ja vappuparaateissa nähdyn yhtenäisen julkisivun takana talous taantui. Armeija nieli jo 30 prosenttia maan voimavaroista. Toinen suuri ongelma oli tehottomat tuotantomenetelmät. Neuvostoliittolaiset tehtaat käyttivät esimerkiksi kuusi kertaa niin paljon sähköä kuin amerikkalaiset tai japanilaiset tehtaat tuottaakseen saman määrän hyödykkeitä. Näin tehoton tuotanto ja kehno jakelu merkitsivät, että yhä harvemmat tavarat pääsivät kauppoihin. Jopa 35 prosenttia maataloustuotannosta mätäni tavallisesti, ennen kuin ne ehtivät kuluttajille. Järjestelmää piti muuttaa, mutta vasta useiden peräkkäisten iäkkäiden ja sairaalloisten johtajien vuoksi muutos viivästyi aina vuoteen 1985, jolloin johtoon nousi uudistusmielinen henkilö Mihail Gorbatsov. Hän yritti ravistella neuvostojärjestelmän luutuneita menettelytapoja, mutta loppujen lopuksi hänen toimensa vain jouduttivat kriisiä. Gorvbatsov ei pystynyt luopumaan elämänikäisestä uskollisuudestaan vanhalle järjestelmälle ja muuntumaan läpikotaisin uudistajaksi. Sen sijaa hän vastusti aina vuoteen 1990 olennaisia muutoksia, kunnes oli liian myöhäistä. Hän ei sallinut yksityistä maanomistusta eikä kyennyt päättämään suunnitelmasta, jolla siirryttäisiin hänen suosimaansa markkinatalouteen. Muut puolueet hän sen sijaan salli.

Vuoteen 1990 mennessä oli Neuvostoliitto kokenut jo useita taka-iskuja. Berliinin muuri oli murrettu ja Saksat yhdistyneet. Kommunistit kokivat rökäletappion Unkarin vaaleissa. Romaniasta oli kommunistihallitus ja sen diktaattori pyyhkäisty pois pelistä rajulla kapinalla, jonka tueksi asettuivat myös maan sotavoimat.

Myös Tšekkoslovakiassa oli kiihkeitä mielenosoituksia neuvostohallinnon vastaan. Vallankumouksen laukaisi Marraskuun 17. Päivänä 1989 järjestetty mielenosoitus, jonka poliisi väkivaltaisesti hajotti. Tämä raaka toimi johti mielenosoitukseen kaikkialla maassa. Muutamassa päivässä kommunistinen puolue hajosi. Reuna-alueilla sijaitsevien tasavaltojen kansallismieliset alkoivat vaatia itsenäisyyttä. Taloudellinen tilanne oli pahentunut, ja näytti olevan entistä vähemmän syytä pysytellä osana suurta, tehotonta Neuvostoliittoa. Liettuassa ja Latviassa järjestettiin itsenäisyyteen tähtääviä mielenosoituksia, jotka saatiin tukahdutettua voimakeinoin. Suuntaa kohti itsenäistymistä ei kuitenkaan koskaan kyetty muuttamaan.

Todellisen kuolin-iskun kommunismille antoi Moskovassa elokuun 19. Päivänä 1991 tehty kovan linjan kommunistien vallankaappausyritys. Päättämättömyys ja heikko suunnittelu koituivat kaappauksen kohtaloksi. Vaikka kaapparit saartoivat Grobatsovin lomahuvilaansa, he eivät tulleet pidättäneeksi Boris Jeltsiniä, joka tv:ssä ja radiossa piti kiivaita puheita vallankumousyrityksen latistamiseksi nousseen kaappauksen vastustajien johtohahmoksi. Tärkeimmät upseerit asettuivat Jeltsinin puolelle, ja kaappaus hiipui kolmessa päivässä. Vain kolme henkilöä kuoli, mutta Neuvostoliiton kommunistinen puolueen kuolema sinetöityi. Kaappausyritys oli tahrannut puolueen maineen täydellisesti, ja Gorbastsovin vankeudesta päästyään pitämä puhe puolueen uudistamisesta tuntui enää surkuhupaisalta yritykseltä korjata tilannetta. Jeltsin nöyryytti Gorbatsovia puheillaan muutaman viikon ajan ja sai kenraalit uskomaan, että itsenäinen Venäjä kykenisi paremmin turvaamaan armeijan edut kuin hiipuva neuvostoliitto. Vallankaappauksen kuivuminen johti suoraan Neuvostoliiton romahtamiseen. Elokuun lopulla joukko neuvostotasavaltoja julistautui itsenäiseksi. Joulukuussa kolmen uuden itsenäisen tasavallan - Venäjän, Ukrainan, ja Valko-Venäjän -presidentit ilmoittivat, että Sosialististenneuvostotasavaltojen liittoa ei enää ollut. Gorbatsov huomasi asemansa naurettavuuden olemattoman valtion presidenttinä ja erosi. Kremlin punalippu laskettiin, ja uusi Venäjän federaatio syntyi. Vallankumouksellinen neuvostokokeilu oli tullut tiensä päähän.

Kommunismin romahdus Itä-Euroopassa oli pääosin väkivallaton - Romaniaa lukuun ottamatta. Kommunistisen Jugoslavian hajoaminen 1991 sen sijaan synnytti julman, pitkittyneen sodan.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tuli Itä-Euroopan maille kiire siirtyä vapaaseen markkinatalouteen ja demokratiaan. Vanhat sopimukset menettivät merkityksensä. Myös Suomi totesi YYA-sopimuksen loppuneeksi. Koska lähtötilanne oli hyvin sekava ja lähtötilanne monen maan kannalta hyvin erilainen, eivät suinkaan kaikki maat ole onnistuneet siinä. Neuvostoliitto oli jättänyt tasavaltoihinsa suunnattoman määrän saasteita, merkittävimpänä Tšernobilin ydinkatastrofin Ukrainassa, sekä 60-luvulta peräisin olevan raskaan teollisuuden auttamattomasti vanhentuneen tekniikan. Työttömyys nousi kaikissa Itä-Euroopan maissa kun aloitettiin talouden rationalisointi ja tuottamattomien laitosten lakkauttaminen. Tämä saikin monet haikailemaan NL:n aikoja ja nosti jälleen kommunismin kannatusta. Kommunismin uusi aalto kuitenkin lientyi, ennen kuin yhtään hallitusta oli kumottu.

Useissa Itä-Euroopan maissa on tapahtunut täydellinen takinkääntö ja kaikki kynnelle kykenevät yrittävät päästä osallisiksi länsimaiseen liittoihin: EU:hun ja entiseen viholliseen, sotilasliitto Natoon. Myös mafia ja huumekauppa halusivat saada osansa ja saivatkin tukevan jalansijan Itä-Euroopan maissa. Kaikissa sosialistisissa maissa olivat virheet samanlaisia: suurin osa resursseista keskitettiin välittömään tuotantoon ja tuotannon perusehdot kuten infrastruktuuri unohdettiin. Puhelinverkot olivat kehitysmaiden tasoa ja rautatieverkot raunioina. Itä-Euroopan pysähtyneisyyden kausi kätki vuosikymmenten ajaksi monia ongelmia, jotka viime vuosina ovat tulleet esille. Tukahdutetut tunteet ovat purkautuneet etnisen vapautumisen haluna aiheuttaen sotia Jugoslaviassa, Kroatiassa sekä Serbiassa. Tšekkoslovakiaa yhtenäisenä pitäneen kommunismin loppuessa maa jakautui kahdeksi itsenäiseksi valtioksi: Tšekiksi ja Slovakiaksi.

Kaikissa Itä-Euroopan maissa markkinatalouteen ja demokratiaan siirtyminen ei ole edennyt samaa tahtia. Unkari, Puola, Slovenia ,Tšekki ja Slovakia ovat edelläkävijöitä. EU-jäsenyyttä tähyävä Unkari on aikeissa poistaa lähivuosina viimeisetkin kansalliset vientiteollisuuden tariffit ja verot. Myös Suomalaisella telekommunikaatiojätillä Nokialla on tehtaansa Unkarissa. Unkari on Itä-Euroopan siirtymätalouden keulakuva harppoessaan määrätietoisesti kohti markkinataloutta ulkomaisten yritysten pääoman turvin. Kaikki Unkarilaiset eivät kuitenkaan ole EU:sta innoissaan. Suurin osa maanviljelijöistä vastustaa unioniin liittymistä. Unkarin liittyessä EU:hun tulee ruuan hinta nousemaan Unkarissa merkittävästi. Hintoja onkin jo alettu korottaa muiden EU-maiden tasolle.

Unkari on monikansallisten yritysten näkökulmasta oivallinen sijoituskohde halvan työvoimansa ja sijaintinsa puolesta, mutta Unkari ei ole enää yksin. Viimevuosien aikana on Puolaan virrannut enemmän rahaa kuin Unkariin.

Puola halajaa myös EU-jäsenyyttä, mutta tilanne siellä on mutkikkaampi kuin Unkarin tapauksessa. Puolan suurin ongelma EU:n kannalta on maatalous, josta yli neljännes puolalaisista saa elantonsa. Parista miljoonasta maatilasta on elinkelpoisia kuitenkin vain arviolta 250 000 — 300 000. Ne ovat tehneet investointeja ja ottaneet lainaa tehostaakseen tuotantoaan.

Maatilat ovat pieniä. Niiden keskikoko on kahdeksan hehtaaria. Asiantuntijat luonnehtivatkin tyypillistä viljelijää "harrastajafarmariksi", joka viljelee kyllä omiin tarpeisiinsa, mutta ei myy mitään.

Tosiasiassa maaseudulla asuu arviolta miljoona köyhää viljelijää, jotka saavat tulonsa eläkkeistä, tai ovat työttömiä, jotka on näin "siivottu pois" työttömyystilastoista.

Asia on poliittisesti arka: yksikään puolue ei taatusti halua mennä kertomaan viljelijöille, etteivät nämä ole mitään oikeita viljelijöitä, vaan pelkästään työttömiä maalaisia. Pahat kielet ovatkin sanoneet, että Puola on käynyt levollisesti odottamaan, että Brysselin Joulupukki tulisi nostamaan Puolan talouden suosta.

Tšekin tasavallasta on myös tulossa kovaa vauhtia EU:n jäsen. Tšekin erittäin vankkoja keskusjohtoisia rakenteita on purettu eri tasoilla eri tahtiin. Se on vääristänyt lopulta omistussuhteita ja katkeroittanut tavallista kansaa

Tšekki oli ennen toista maailmansotaa vauraampi kansakunta kuin Saksa. Itäblokin työnjaossa se sai hoidettavakseen raskaan metalli- ja konepajateollisuuden. Eurooppalaisiin kilpailijamaihin nähden tshekkiläinen metalliteollisuus on jalostusarvoltaan liian alhainen, ylimiehitetty ja vanhakantainen. Tshekin taloudessa on rautateiden lisäksi useita julkisomisteisia mammutteja, joita ei ole poliittisten syiden vuoksi pystytty purkamaan. Länsimaisen mittapuun mukaan niissä on ylivoimaisen paljon työvoimaa. Tästä seuraakin se, että Työttömyys Tšekissä on Itä-Euroopan alhaisin, eikä EU:ssa sille vedä vertoja kuin minivaltio Luxemburg. Koko maassa luku on 3,3 prosenttia, pääkaupunki Prahassa 0,4. Tshekki elää nyt kriittisiä aikoja. Talous on ylikuumentunut ja suurin osa sijoituksista on riskiluottoja. Tšekin kohtalo on vielä epäselvä, mutta se on varmaa, että valtio ei vielä liity Unioniin vuoden 2003 kuluessa. Aika näyttää, kuinka Tšekille lopulta käy. Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät Natoon vuonna 1999.

Maltillisemmin menettelevä Slovenia on sen sijaan kehittynyt lupaavaan suuntaan. Pääkaupunki Ljubljanan kadut ovat puhtaita ja täynnä kalliita muotiliikkeitä ja viehättäviä kahviloita. Tunnelma on rauhaisa, se poikkeaa edukseen useimpien muiden "Uuden Euroopan" maiden meluisista ja likaisista pääkaupungeista. Toisin kuten Unkarissa, Tshekissä ja Puolassa ei Slovenian talouskasvu perustunut ulkomaisiin sijoituksiin. Slovenia onkin kehittynyt maltillisesti omavaraiseksi itseään ohjaavaksi valtioksi, joka ei suotta kiirehdi EU:hun.

Baltian maat, Viro Latvia ja Liettua ovat tavoittelevat myös pääsyä Läntisen Euroopan valtioiden joukkoon. Pyrkimys Euroopan unionin jäseneksi on vauhdittanut selvästi talouden rakenneuudistuksia. Viro onkin kallistunut muutamassa vuodessa huimasti ja hintataso onkin kirinyt Suomea kiinni hyvää vauhtia. Silti suomalaisen on vielä kannattavaa kartuttaa paheitansa Virossa. Viro on jo edennyt ainoana Baltian maana neuvotteluihin EU:n kanssa.

Heikoimmilta EU-jäsenyyden asetelmat näyttävät Liettuassa, jossa suhtautuminen esimerkiksi yksityistämiseen ja ulkomaalaisomistukseen on varovaisempaa kuin Virossa ja Latviassa. Kaikilla Baltian mailla on kuitenkin selvitettävänään suuret julkiset vajeet taloudenhoidossa, eikä NL:n romahtamisen mukana tyrehtynyt vienti ole alkanut vielä toimia kunnolla.

Vapauden tie on pitkä ja kivinen ja Itä-Eurooppa elää vieläkin murrosvaihetta matkallaan kohti Länsimaisia ihanteita niin hyvässä kuin pahassa. Globalisaatio on muuttanut valtioiden luonnetta ja tiivistänyt kansallisen yhteistyön vuorovaikutusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta: siinä missä kommunismin kukistuminen oli askel eteenpäin, oli se myös askel menneeseen. Itä-Euroopan valtiot palasivat etsimään juuriaan pyyhkäisten mielistään punalipun alla vietetyt 50 vuotta.

Menestyäkseen tulee jokaisen valtion ohjata itse itseään. Todellinen muutos lähtee aina sisältä päin. Sen takia olisikin erinomaisen tärkeää, että Itä-Euroopan maissa vallitsisi mahdollisimman puhdas demokratia. Korruptio ja omaa etua ajava näkökulma olisikin kitkettävä juuriaan myöten politiikasta — niin perusteellisesti kuin se suinkin on mahdollista

Takaisin