Charles Spencer Chaplin syntyi 16. huhtikuuta vuonna 1889 Lontoossa. Lapsuutensa hän vietti erittäin vaatimattomissa olosuhteissa yksinhuoltajaäitinsä hoivissa. Kova elämä ja vanhempien kurjuus eivät saaneet poikaa silti pelästytettyä pois teatterin tieltä. Pienestä pitäen hän oli teatterimaailmassa mukana ja liittyi 17-vuotiaana pian isoveljensä Sydneyn jälkeen Fred Karnon varieteeseurueeseen. Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertueella Chaplin pääsi elokuvapiireihin, kun Keystone-elokuvayhtiön perustaja keksi hänet. Siitä alkoi nuoren Chaplinin matka kohti huippua, mutta tie tähtiin ei silti ollut heti raivattu. Chaplin sai tehdä töitä paljon ennen kuin lopullinen läpimurto tapahtui. Lyhyiden hupailuelokuvien päästyä kansansuosioon pienellä miehellä riitti töitä. Keystone-aikanaan mies keksi kuin ohimennen ikimuistoisen kulkurihahmonsa. Kolmenkymmenenviiden Keystonelle tehdyn elokuvan jälkeen Chaplin siirtyi Essanay-yhtiöön, joka hyötyi Chaplinista viidentoista elokuvan verran. Vuosi kului Mutual-yhtiön leivissä, mutta lopulta First National –yhtiö tarjosi Chaplinille suuren sopimuksen, joka antoi tälle myös aikaa elokuvien valmisteluun. Aikaisemmissa yhtiöissä oli nopeimmillaan tehty parissa päivässäkin yksi elokuva. Vuonna 1923 Chaplin aloitti työt ystäviensä kanssa perustamassaan United Artists –yhtiössä. Vihdoinkin Chaplin pääsi todella toteuttamaan itseään niin ohjaajana, näyttelijänä kuin säveltäjänäkin.

Chaplin on aina pysyvä yhtenä viihdemaailman historian kirkkaimmista tähdistä. Hän oli monilahjakkuus, syvällinen pohdiskelija ja hulvaton viihdyttäjä, jonka töitä arvostetaan tänäkin päivänä. Hän jos kuka ansaitsi aikanaan kunnia-Oscarin®. Hän ei ollut täydellinen eikä sellaiseksi itseään kuvitellutkaan, vaan kuten filmiensä pikku kulkuri hän oli vain ihminen, täynnä vikoja. Yli-ihmisen arvostaminen olisikin vaikeaa, ja juuri Chaplinin ihmisyys on tehnyt hänestä helpon ihailla. Kurjilta ja likaisilta 1800-luvun lopun Lontoon kaduilta nousi pieni mies koko maailman tietoisuuteen, pieni mies, jonka puuttuminen olisi jättänyt koko maailmaan suuren aukon.

Elokuva Kultakuume kertoo tarinan urheasta pikku kullankaivajasta. Kullankaivajana on Charles Chaplinin rakastettu kulkurihahmo, jonka lökäpöksyihin, frakkitakkiin ja knalliin sonnustautunut lättäjalkainen ja pieniviiksinen olemus on piirtynyt ikimuistoisena mieliimme.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, kultakuumeen aikaan, Alaskaan. Chaplinin esittämä pikkumies on lähtenyt myös kultaa vuolemaan. Elokuvan aikana pieni romantikkokullankaivaja ehtii käydä läpi kaikki tunteet laidasta laitaan. Hän joutuu elämään nälän ja kylmyyden kalvaessa pienessä kullankaivajamökissä ystävänsä Ison-Jimin kanssa. Romantiikkaa elokuvaan tulee, kun pikkumies rakastuu epätoivoisesti pienen kylän kapakassa kauniiseen tyttöön, Georgiaan, joka ei kuitenkaan tunne samoin pientä rääsyläistä kohtaan. Elokuva on pienen ihmisen selviytymistarina.

Tämä Chaplinin loistava, hauska ja romanttinen klassikkoelokuva on täynnä upeita, ikimuistoisia kohtauksia. Muutama kohtauksista on ehdottomasti nostettava esiin tästä elokuvasta puhuttaessa.

Yhdessä mieleenpainuvimmista kohtauksista Chaplinin esittämä kullankaivaja syö toverinsa kanssa kiitospäivän ateriaa. Miehet syövät nälissään pikkumiehen toisen kengän. Pikku kullankaivaja ottaa todella kiitollisena vastaan vaatimattoman aterian. Hän syö kengänpohjan ja imeskelee pohjanauloja kuin luita. Hän tarjoaa ystävälleen yhtä naulaa pikkusormella siitä kiinni pitämällä, koska amerikkalaisen kiitospäiväperinteen mukaanhan kalkkunasta löytyvä ns. toivomusluu katkaistaan keskeltä kahtia pikkusormella kiinni pitäen. Tämä pieni hauska yksityiskohta jää valitettavasti monelta katsojalta varmasti huomaamatta. Kohtauksen huumori koostuu juuri siitä, että kenkä rinnastetaan ruokaan. Naulat vastaavat luita, kenkä kalkkunaa, nauhat spagettia. Chaplinin pieni hahmo surusilmineen ja mustine silmänalusineen keskellä ränsistynyttä mökkiä luo kohtaukseen huumorin lisäksi hellyttävää surumielisyyttä.

Elokuvan ikimuistoisimpiin kohtauksiin kuuluu myös pikku kullankaivajan esittämä sämpylätanssi. Hän uneksii esittävänsä Georgialle ja tämän ystäville puheen sijasta tanssin. Mies painaa kahteen sämpylään haarukan kumpaankin, mikä saa ne muistuttamaan suuria jalkoja, sellaisia, jollaiset hänellä itselläänkin on. Pikkumies liikuttelee sämpylöitä kuin jalkoja ja saa ne näyttämään siltä kuin ne todella tanssisivat kohtauksessa soivan musiikin tahtiin. Chaplin tekee lyhyestä, reilun kymmenen sekunnin pituisesta kohtauksesta elokuvahistoriaa pienillä eleillä ja ilmeillään. Kamera on niin lähellä, että ylävartalo juuri näkyy pöydän takaa ja tuntuu siltä, että sämpyläjalat kuuluisivat Chaplinille. Eläytyminen on niin loistavaa, että ainakin itse nauroin yksikseni ääneen tuolle kohtaukselle. Se on juonen kannalta mitätön, mutta silti yksi niistä kohtauksista, jotka ensimmäisinä muistuvat mieleen tästä elokuvasta.

Kaikkein kuuluisin kohtaus on kuitenkin varmasti myrskytuulen kallionkielekkeelle puhaltama mökki. Chaplinin pikkumies luulee kärsivänsä krapulasta, kun mökki tuntuu keinuvan hänen kävellessään huoneen toiselle puolelle. Hetken kuluttua pikkumies ja Iso-Jim huomaavat talon oikeasti keikkuvan. Pikkumies kurkkaa ovesta ulos ja on pudota alas rotkoon. Alkaa hervottoman hauska kohellus, kun molemmat miehet haluavat päästä nopeasti talosta ulos ennen kuin se putoaa kielekkeeltä. Sopivasti kivien väliin juuttunut köysi estää mökkiä heti putoamasta, muttei kauan. Musiikkina kohtauksessa soi kuuluisa Kimalaisen lento, joka nopeine tempoineen korostaa tapahtumien nopeutta ja hätääntynyttä ilmapiiriä. Chaplin on onnistunut tekemään kautta vuosikymmenten tuoreena pysyvää huumoria tähänkin kohtaukseen 20-luvulle ominaisen sähellyksen sijasta. Kohtauksen päätteeksi miehet huomaavat löytäneensä kadottamansa kultavuoren, ja tarina saa yllättävän käänteen.

Kullankaivajamme pitkä ja raskaskin tie käy siis lopulta onneen ja kaikki käy hyvin. Hän saa niin varakkuutta kuin rakkauttakin onnellisten sattumien ja sisukkuutensa ansiosta. Tarina päättyy siihen, kun miljonääriksi tullut pikkumies tapaa rakastamansa Georgian laivalla.

Rääsyistä rikkauteen –tyylistä tarinaa ei ole koskaan kerrottu näin avoimen naiivilla tavalla, herttaisen lapsellisesti ja silti samalla niin elämänmakuisesti ja aidosti. Charles Chaplinin tapa tehdä elokuvaa on ainutlaatuinen. Kuvauksella ei kikkailla, vaan filmin tenho tulee puhtaasti hienosta näyttelijäntyöstä, Chaplinin upeasta mimiikasta. Kultakuume näyttää, ettei tarvita sanoja loistavan elokuvan tekemiseen. Chaplinia ei ole turhaan tituleerattu mykkäfilmin kuninkaaksi, koska sellaisena hän on kiistaton. Pienillä eleillä ja ilmeillä rääsyisestä pikku kulkurista on tullut elokuvamaailman kaikkien aikojen inhimillisin hahmo. Kaikkine vikoineenkin hän on rakastettavinta, mitä koskaan on valkokankaalla nähty. Mitä olisikaan maailmasta tullut ilman surusilmäistä Charlieta?

Elokuvan Nykyaika alku tuo eteemme tehdashallin, työntekijöitä ja liukuhihnan. Ihmiset yrittävät tehdä koneiden lailla töitä hurjaan tahtiin, Chaplinin kulkuri yhtenä heistä. Lyhyt ruokatauko katkaisee työnteon ja sitten taas jatketaan. Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä jaksa tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen tehdä töitä koko ajan. Kulkuri saa hermoromahduksen ja joutuu sairaalaan. Heti sairaalasta päästyään häntä luullaan ikävän sekaannuksen takia työväenliikkeen mielenosoituksen vetäjäksi ja hän joutuu vankilaan. Luottovankina hänet armahdetaan, muttei elämä vankilan seinien ulkopuolella olekaan kovin houkuttelevaa. Maassa on lama ja sen seurauksena paljon työttömiä ihmisiä. Kulkuri tekee muutaman pikkurikoksen päästäkseen takaisin kotoisaan vankilaan, mutta poliisivaunuihin tuotu orpotyttö (Paulette Goddard, Chaplinin silloinen vaimo) muuttaa kulkurin suunnitelmat. He karkaavat ja alkaa ahkera työnetsintä, että he voisivat perustaa yhdessä kodin.

Painajaismainen ruokintakone on yksi elokuvan loistavista oivalluksista. Tehtaalle tullaan esittelemään konetta, joka syöttää työntekijän tämän työskennellessä. Näin säästetään rahaa, kun ei tarvitse pitää taukoja. Kulkuri joutuu koekaniiniksi. Koe ei suju mutkitta. Hyvän alun jälkeen kone alkaa sekoilla ja maissinsyöttökoje käy vaaralliseksi. Pienistä teknisistä vioista huolimatta esittelijät jatkavat korjailtuaan hieman konetta. Tilanne muuttuu vatsaa kipristelevän hauskaksi, kun kone pimahtaa lopullisesti, kippaa keiton kulkuriparan syliin, survoo kakun tämän kasvoille ja mäiskii olan takaa suunpyyhkimellä. Onneksi firman johtaja ei suostu ostamaan moista vekotinta.

Kulkurin hermoromahdus on myös elokuvan muistettavimpia kohtauksia humoristisuudessaan. Pikkumies hyppelee ympäri tehdasta sekopäisenä öljyä ihmisten päälle ruiskutellen ja väännellen jakoavaimillaan kaikkia mahdollisia muttereita. Hillitön tapaus sattuu, kun hän jahtaa naista, jonka rintataskujen napit muistuttavat erehdyttävästi muttereita.

Chaplin tuo elokuvan syvintä sanomaa esille tapansa mukaan pienillä hauskoilla kohtauksilla. Työväestön joutumista koneiston ylivoiman alle kuvataan kulkurilla, joka hullun lailla töitä tehdessään päätyy tehtaan valtavan koneen kitaan ja pyörii rattaiden välissä. Pieni ihminen jää koneiston alistamaksi. Nämä ovat kuitenkin vain esimerkkejä koko elokuvan halki jatkuvasta toinen toistaan kekseliäämpien kohtausten sarjasta.

Elokuva on kokonaisuutena nerokas ja rohkea, huumorielokuva todellisista ongelmista niiden oikeilla nimillä. Huumoria tehdään tyylikkäästi kulkurin hauskoista kömmähdyksistä eikä ihmisten kurjuudesta. Chaplin asettuu työmiehen puolelle, näkee kaikkein köyhimmän silmin maailmaa ja löytää siitä vielä jotain kaunistakin romantisoimatta silti rahavallan alle ahdistettujen ihmisten hätää.

Nykyaika on tänäkin päivänä nimensä veroinen. Vaikka aikaa kyseisen elokuvan tekemisestä on kulunut jo reilusti yli puoli vuosisataa, on se säilyttänyt tuoreutensa käsittämättömällä tavalla. Ihmisistä yritetään tänäkin päivänä ottaa irti niin paljon kuin mahdollista ja enemmänkin. Puitteet ovat tietysti hieman muuttuneet, mutta ongelmat ovat yhä samat: loppuun palaneita, stressaantuneita ihmisiä. Chaplinin kuvaus sen ajan nykyajasta on huuto oikeasti tärkeiden asioiden puolesta, huuto ihmisyyden puolesta.

Ilmestyessään vuonna 1939 oli Nykyaika vanhanaikainen elokuva tekniikaltaan, koska äänielokuvat valtasivat alaa hurjaa vauhtia eikä kukaan enää tehnyt mykkiä kuvia, ei kukaan paitsi Charles Chaplin. Hän loi nykyaikaa vanhanaikaisin keinoin, ja se elokuvan tyyliin sopiikin. Äänielokuvana Nykyaika olisi menettänyt jotakin. Tekemällä elokuvastaan mykän Chaplin näytti, ettei moderni tarkoita samaa kuin parempi vaihtoehto. Vanhan ajan tyylikin toimii.

Yhteiskunnallisen merkittävyytensä lisäksi Nykyaika on myös kaunis rakkaustarina. Kun kulkuri katoaa auringonlaskuun rakastettunsa käsipuolessaan, on kyyneleen paikka. Tämä elokuva saa ihmisen nauramaan, itkemään sekä miettimään tärkeitä asioita. Se on uskomaton elokuvataiteen riemuvoitto, joka ei jätä ketään kylmäksi!

"Tarina sijoittuu maailmansotien välille, aikaan, jolloin hulluus pääsi valloilleen, vapaus syöstiin maanrakoon ja ihmisyyttä potkittiin melko lailla päähän." Näillä sanoilla alkaa Diktaattori, yksi historiamme rohkeimmista elokuvista.

Alussa palataan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin, vuoteen 1918. Tomanian valtio häviää sodan. Charles Chaplinin esittämä tomanialainen juutalaisparturi menettää muistinsa sodassa lento-onnettomuudessa. Vuodet kuluvat häneltä sairaalassa ja Tomania muuttuu. Valtiota tulee johtamaan rautaisella kädellä mielipuolinen diktaattori Adenoid Hynkel (myös Charles Chaplin), jonka tarkoituksena on luoda ylivoimainen arjalainen ihmisrotu ja tuhota juutalaiset. Juutalainen parturi palaa sairaalasta ghettoonsa, ja pian hänelle valkenee, että hän onkin ollut poissa kotoa vuosikaudet. Juutalaiset elävät ainaisessa pelossa paikkoja tuhoavien iskujoukkojen takia. Diktaattori haluaa laajentaa alueitaan ja hyökätä naapurimaahan Itävaltioon. Juutalaiset toivovat rauhaa. Hynkelin palatsissa kehittyy valtion tulevaisuus, juutalaisten ghetossa parturin ja piikatyttö Hannahin (Paulette Goddard) rakkaus.

Diktaattori arvostelee suoraan Hitlerin juutalaisvainoja. Tomanian johtaja Adenoid Hynkel on Adolf Hitler –kopio ja Bacterian diktaattori Napaloni (Jack Oakie) puolestaan vastaa Italian Mussolinia. Nimet on muutettu, mutta ihmiset tunnistaa. Chaplinin rohkeutta tehdä toisen maailmansodan aikaan tällainen elokuva ei voi kuin ihailla. Hitler oli silloin vielä vallassa ja juutalaisvainot kiihkeimmillään. Chaplin jatkaa tällä ensimmäisellä äänielokuvallaan työtä, jonka mykällä Nykyajalla aloitti. Hän teki Diktaattorista vielä Nykyaikaakin yhteiskuntakriittisemmän ja toi oman näkemyksensä esiin. Aralla aiheella ei tehdä mautonta pilaa, vaan terävä iva osuu diktaattori Hynkeliin, joka kuvataan kompastelevana ja lapsellisena hahmona. Hänen voimakkuuttaan hallitsijana ja hirmutekojen tekijänä ei silti aliarvioida.

Elokuvassa eletään kahta eri maailmaa, joita seurataan rinnakkain,. Toisaalla on Hynkelin juonittelujen ja vallanhimoisten suunnitelmien keskuspaikka, upea palatsi ja toisaalla köyhien juutalaisten pieni, kotoisa, lämpöä huokuva ghetto. Chaplin vie kaksoisroolinsa juutalaisena parturina ja Adenoid Hynkelina upeasti. Parturi on lempeä ja rakastettava, kun taas diktaattori on julma ja naurettava.

Chaplinin tyyliin pientä ihmistä puolustava, yhteiskunnan tilanteeseen kantaa ottava elokuva on kaikesta huolimatta myös huumoritäytteinen. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvassa kohtauksessa saa todella nauraa. Pelottavalla Paksu-Bertha –tykillä on kohteenaan Notre Damen katedraali, mutta virhelaskelmien takia ammus osuukin pikkuruiseen ulkohuussiin aivan lähistölle. Sotilaat ottavat takaiskun ilmeettömän rauhallisina vastaan kuin mitään suurta virhettä ei olisi tapahtunutkaan. Pieni kohtaus, mutta valtavan hauska. Saksan sotakoneistolle irvaillaan oikein olan takaa.

Myöhempään aikaan siirryttäessä huumoria on luvassa aina, kun Hynkel astuu kuvaan. Aggressiivinen siansaksapuhe on loistava pisto Hitlerin propagandapuheita kohtaan. Hynkel karjuu mikrofoneihin niin lujaa, että ne taipuvat pelästyneenä taaksepäin. Koko puhe on hillitöntä huumorin ilotulitusta. Pfyyi (diktaattori Hynkelin kutsumanimi, kuten Hitlerillä Führer) saa huvittavan yskänpuuskan kesken puheen, hörppää vettä kurkkuunsa ja kaataa sitä housuihinsa. Puheella on koko ajan kääntäjä, joka kääntää siansaksapuheen englanniksi. Hynkelin hirvittävän pitkät ja tunteellisesti esitetyt puhetulvat muuntuvat kääntäjän lyhyiksi, värittömiksi lauseiksi. Käännösten ja puheen välille syntyvä kontrasti on nerokkaalla tavalla oivallettua huumoria.

Varmasti muistettavimpia kohtauksia on se, jossa juutalainen parturi leikkaa asiakkaansa parran Brahmsin Unkarilaisen tanssi nro 5:n tahtiin. Chaplinin komediantaju ja mimiikka tulevat jälleen hienosti esiin. Musiikin kiihtyessä nopeaan tahtiin parturi leikkaa partaa niin vimmatusti, että asiakasta (ja katsojaakin) hirvittää. Käsien liikkeet ja parturin keskittynyt ilme sopivat musiikkiin todella hyvin. Chaplin jos kuka osaa tehdä balettia käsillään ja ilmeillään.

Koko elokuvan sanoma ja myös Hitlerin politiikan kritisointi tulevat esiin palatsikohtauksessa, jossa Hynkel unelmoi maailman herruudesta. Hän ottaa suuren karttapallon jalustaltaan ja alkaa leikitellä sillä. Hellivin katsein hän heittelee palloa ilmaan, jossa se leijuu kauniin musiikin soidessa taustalla. Hynkel pökkii palloa myös takamuksillaan, jolla hän tuo ilmi oman näkemyksensä omasta itsestään. Maapallo on arvoasteikossa hänen alapuolellaan ja sille voi tehdä mitä huvittaa. Lopuksi Hynkel ottaa maapallon käsiinsä ja katsoo sitä palvoen, kun se siinä samassa räjähtää palasiksi. Symboliikka on selvä: se kuvaa, kuinka maailmalle tulee käymään hirmuvaltiaan päästessä siihen käsiksi. Parhaiten asian pukee sanoiksi Hynkelin armeijan eversti Shultz (Reginald Gardiner): "Aatteenne on tuomittu tuhoon, koska se perustuu viattomien ihmisten tyhmään, julmaan vainoon. Politiikkanne on pahempi kuin rikos. Se on traaginen törkeä virhe!"

Elokuvan lopussa juutalaisen parturin ja Hynkelin tarinat sekoittuvat, kun parturi sonnustautuu Hynkeliksi ja diktaattori puolestaan erehdyksessä pidätetään. Elokuva päättyy Chaplinin juutalaisparturin pitämään maailmanrauhaa ja ihmisten yhtenäisyyttä ihannoivaan, liikuttavaan, toivoa luovaan radiopuheeseen, joka tuo elokuvan syvimmän olemuksen esille. "Pilvet väistyvät, aurinko tulee esiin, astumme pimeydestä valoon. Astumme uuteen maailmaan, vapaampaan inhimillisempään maailmaan, jossa ei ole ahneutta, vihaa ja raakuutta. Ihmisen sielu on saanut siivet ja se on vihdoin vapaa lentämään. Se lentää kohti sateenkaarta, kohti toivon valoa."

Kolmanneksi viimeisessä ohjaustyössään Parrasvalot kaikkien aikojen mestarielokuvantekijä tuntuu jättävän hyvästejä yleisölle. Vaikka Chaplin vielä tämän elokuvan jälkeen palasi kaksi kertaa ohjaajana ja kerran näyttelijänä valkokankaalle on aiheessa ja tunnelatauksessa haikeutta. Haikeus näkyy niin näyttelijässä kuin katsojassakin.

Parrasvalot tuo tarinallaan esiin jotain uutta Chaplinista itsestään. Muutamilla hauskoilla kohtauksilla maustettu elokuva ei ole kuitenkaan komedia tai yhteiskuntaa kritisoiva kuten Chaplinin aikaisemmat filmit. Chaplin tuo silmiemme eteen tarinan vanhasta, unohdetusta, pohjalle vaipuneesta koomikko Calverosta (Chaplin), joka tuntuu vaeltavan tässä maailmassa vailla merkitystä ja päämäärää. Yksi päivä kuitenkin voi muuttaa kaiken. Eräänä aamuna juopunut Calvero haistaa asuintalonsa eteisessä kaasun ja pelastaa itsemurhaa yrittäneen tanssijattaren. Tyttö, Thereza (Claire Bloom) ei pysty liikkumaan ja suree elämäänsä. Calvero saa kuitenkin Therezan elämänilon ja toivon takaisin ja niiden mukana tämän liikuntakyvyn. Tanssijaksi palaava tyttö puolestaan innostaa Calveroa hakemaan työtä. Yleisö ei kuitenkaan enää pidä vanhasta koomikosta, ja tämä palaa takaisin lähtöpisteeseen, kurjaan olotilaan.

Teatterille järjestetään vanhojen legendojen kunniaksi gaalailta, ja Calvero pääsee esiintymään, vaikkei uskokaan enää kykyihinsä kansan huvittajana. Yleisö kuitenkin ottaakin Calveron iloiten vastaan ja rakastaa tämän esityksiä. Esitys päättyy, kun Calvero putoaa pelleilynsä lopuksi rumpuun ja hänet kannetaan lavalta. Yleisö osoittaa suosiotaan ja hurraa. Putoaminen käy kuitenkin kohtalokkaaksi, sillä mies saa sydänkohtauksen ja kuolee lopulta rakkaan Therezansa tanssia kulisseista katsellen.

Elokuvan loppu on vaikuttavimpia valkokankaalla nähtyjä kohtauksia kaikessa surullisuudessaan. Muita hyviä kohtauksia en halua edes tästä elokuvasta mainita, ettei lopun hienoutta laimennettaisi. Chaplin panee itsensä kokonaisvaltaisesti peliin. Vaikka Calverolla on kuollessaan klovnin meikki kasvoillaan, on Chaplin kaikkein alastomimmillaan ja aidoimmillaan juuri tässä kohtauksessa. Tuntuu kuin elokuvassa ei olisikaan kuollut Calvero vaan Chaplin. Elokuvan avulla Chaplin selvästi peilaa omia pelkojaan ja ajatuksiaan ja luo tällä tavoin jälleen yhden suuren luvun elokuvan historiaan. Vain sydämetön voi olla liikuttumatta.

Chaplin kuoli kuitenkin vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vaikka jättikin ennenaikaisia hyvästejä elokuvamaailmalle jo Parrasvaloillaan. Charles Chaplin ei koskaan todella jätä hyvästejä maailmalle eikä maailma hänelle. Maailma hellii sydämessään muistoa aikamme elokuvan suurmiehestä, joka on antanut ihmisille taidon itkeä ja nauraa, tuntea. Mustavalkoisella kankaalla loistavat kirkkaat silmät eivät koskaan kuole.

Charlie elää yhä.

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Charles Chaplinin pitkät elokuvat 1921-1957 ja lyhytelokuvia 1916-1923

PAINETUT LÄHTEET

Chaplin, Charles, Oma elämäkertani. WSOY 1998 1964

Spectrum tietokeskus 2. Porvoo 1977

von Bagh, Peter, Elämää suuremmat elokuvat 2. Keuruu 1993

VERKKOLÄHTEET

(http://www.csse.monash.edu.au/~pringle/silent/chaplin/filmography.html).

Haettu 26.11.2001

Charlie Chaplin –Profile

(http://www.mdle.com/ClassicFilms/FeaturedStar/star6.htm). Haettu 20.11.2001

Internet Movie Database

(http://www.imdb.com).

Haettu 20.11.2001

Palace Images; Charles Chaplin

(http://www.moderntimes.com). Haettu 26.11.2001

Sir Charles Chaplin

(http://www.interlog.com/~fatjack/chaplin1.html).

Haettu 6.12.2001