Jean-Luc Godard on "uuden aallon" eniten vaikuttanut ohjaaja. Hänen syntynyt vuonna 1930 ja elää edelleen. Godard oli Cahiers du Cinèman ja Arts-lehtien elokuvakriitikko 50-luvun Ranskassa. Hänen elokuvansa ovat kuin suoraa jatkoa tälle toiminnalle. Ne ovat aivan kuin esseitä.

Elokuvaohjaajan uransa alkuaikoina Jean-Luc Godard teki useita lyhytelokuvia, joista huomattavin oli Charlotte ja Jules, jonka hän ohjasi vuonna 1958. Ensimmäisen pitkän menestyselokuvansa hän teki vuonna 1959. Se oli filmi Viimeiseen hengenvetoon. Se on traaginen ja paikoin myös hauska kertomus pikkurikollisesta, jonka lopulta käy todella huonosti.

Kun Godard sai Viimeiseen hengenvetoon –elokuvansa valmiiksi, se oli mullistaa koko elokuva-alan. Godardilla on oma tyylinsä tehdä elokuvia. Hänen ajatusmaailmaansa on yritetty jäljitellä muissa elokuvissa, mutta ilman hyviä tuloksia. Godard on toiminut keulakuvana, jonka keksinnöt ovat sulautuneet hämmästyttävän nopeasti suureen osaan uutta elokuvaa. Hänen elokuvansa ottavat kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tuntuu kuin hän haluaisi vaikuttaa päättäjiin ja kansalaisiin. Uskaltaisin väittää, että hän onkin elokuviensa avulla pystynyt muokkaamaan ihmisten mieliä, ajatuksia ja asenteita eri asioiden suhteen. Peter voi Bach kirjoittaa kirjassaan Elokuvan historia Godardista näin: "Godardin elokuvat eivät ole ’kertomuksia’. Hän tuntuu etenevän sellaista kohti, mutta vain hajoittaakseen ne jo ennen niiden syntymistä." Jean-Luc Godard on muuttunut kaiken aikaa. 1970-luvulle tultaessa hän oli valmis kiistämään koko aikaisemman tuotantonsa merkityksen.

Tuotantonsa julmuudesta huolimatta Godard pystyy laittamaan vakavalta näyttävään elokuvaan komiikkaa. Hän saa elokuviensa päähenkilöt näyttämään koomisilta ja luonnollisilta, vaikka repliikissä olisi jotain vakavaa sanottavaa. Ja tällöin repliikki ei tunnu niin masentavalta, kuin se muuten voisi olla.

Michel Poiccard-niminen pikkurikollinen on matkalla Marseillesta Pariisiin. Matka ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan. Kaksi moottoripyöräpoliisia ajaa häntä takaa ylinopeuden takia. Toinen poliiseista saa Michelin kiinni, ja hetken mielijohteesta Michel ampuu hänet.

Pariisiin saapuessaan Michel tapaa amerikkalaisen lehtimyyjän Patricia Franchinin, johon hän ihastuu silmittömästi, tai ainakin hän antaa näin ymmärtää. Michelin turvapaikka on taattu hetkeksi aikaa. Lehtien etusivut ovat täynnä tappajan kuvia ja tuntomerkkejä. Patricia ei kuitenkaan sitä heti huomaa. Tämän tiedon hän saa vasta, kun poliisitarkastaja Vital kuulustelee häntä ja näyttää tälle kuvan France-Soir- lehdestä. Patricia ei kuitenkaan kerro Michelistä mitään raskauttavia tietoja, koska on suunnattomasti ihastunut tähän.

Eräänä aamuna Patricia ei kuitenkaan pysty valehtelemaan enempää ja soittaa poliisille. Sitten hän kertoo Michelille asian, mutta Michel ei suostu uskomaan häntä eikä edes yritä paeta, sillä hän aikoo muuttaa Italiaan, pois Ranskasta. Poliisi löytää hänet pian, ja pieni juoksukilpailu päättyy siihen, kun Michel hoipertelee kadulla luoti selässään ja sanottuaan Patricialle tämän olevan inhottava, deguèulasse Michel Poiccardin elämä päättyy viimeiseen hengenvetoon.

Alkuasetelma ei ole kovin houkutteleva: mustavalkoinen elokuva 1959 vuodelta. Siinä puhutaan ranskaa. Täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan. Ainut mielenkiintoinen asia ennen elokuvan katsomista oli nimi: Viimeiseen hengenvetoon. Tästä huolimatta elokuva oli, sanoisinko "elämää suurempi". Viimeiseen hengenvetoon ei ole semmoinen elokuva, jonka haluaisi jättää katsomatta aloitettuaan. Henkilöihin voi samastua ja on pakko nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. On pakko nähdä, miten elokuva loppuu ja miten sankarin käy. Tähän elokuvaan, huolimatta sen raa’asta taposta ja muista pahoista asioista, on Godard saanut mukaan myös komiikkaa. Esimerkkinä on kohtaus, jossa Michel ja Patricia heräävät ja tekevät aamutoimia. Ensiksi he keskustelevat Patrician työstä, ja sitten Michel yht’äkkiä sanoo: "En minä niin komea ole, mutta olen hyvä nyrkkeilijä!" Eihän siinä ole mitään järkeä! Juuri tästä minä elokuvassa pidin.

Tämän kohtauksen voi tulkita myös siten, että naisilla ei ehkä ollut kovin hyvä asema tuon ajan yhteiskunnassa. Elokuvassa on toinenkin kohtaus, joka osoittaa naisen huonoa asemaa. Kun Patricia on kirjailija Parvulescon (Jean-Pierre Melville) lehdistötilaisuudessa, eräs lehtimies kysyy tältä, montako naista mies voi elämänsä aikana rakastaa fyysisesti. Parvulesco vastaa avaamalla nyrkkiään useaan kertaan. Siihen hän lisää: "Vielä useampia." Godard on saanut elokuvaan monta hyvää sanontaa. Parvulescon mielestä maailmassa kaksi tärkeintä asiaa ovat: miehille naiset ja naisille raha. Tämä väite on omasta mielestäni joissain määrin totta.

Antisankari Michel Poiccardia Jean-Luc Godardesittää ranskalainen Jean-Paul Belmondo, joka oli elokuvaa tehtäessä vielä tuntematon kuuluisuus, mutta elokuvan jälkeen tilanne muuttui. Pähkinänkuoressa: Belmondo tekee työnsä loistavasti. Täytyy sanoa, että hän osaa näytellä. Hän samastuu Poiccardiin aivan kuin he olisivat yksi ja sama ihminen. Belmondon jäinen katse on rautaa. Hän osaa olla pelottavan näköinen, aivan kuin olisi oikeasti suurrikollinen, mutta tarvittaessa hän on myös ihana poikaystäväehdokas. Mielestäni Belmondo sopi Michelin rooliin kuin nenä päähän. Koska Belmondo joutui elokuvan äänien nauhoitusten aikana armeijaan, Jean-Luc Godard antoi äänensä Michel Poiccardille. Belmondon työhön tämä ei vaikuttanut millään tavalla. Hän näyttelee roolin mahtavasti ja saa minulta hyvät arvosanat.

Amerikkalaista lehtimyyjää Patricia Franchinia näyttelee niinikään amerikkalainen Jean Seberg. Ennen tätä elokuvaa hänet tunnettiin kahdesta Otto Premingerin elokuvasta, filmeistä Pyhä Johanna ja Tervetuloa ikävä. Jeanilla oli elokuvaa tehtäessä pieni kielimuuri, mutta se kaatui kuin Berliinin muuri konsanaan, ja lopputuloksena on mestarillinen roolisuoritus. Seberg ja Belmondo ovat oivallinen pari. Tuntuu kuin he olisivat oikeasti rakastavaisia. Heille syntyy mahtava side, joka pitää elokuvan alusta loppuun saakka.

Kokonaisuudessaan Jean-Luc Godardin elokuva Viimeiseen hengenvetoon on onnistunut kokonaisuus. Juoni vie heti mukaansa ja se etenee mukavasti. Elokuva on jännittävä eikä katsoja voi muuta kuin tuijottaa ruutua. Omasta puolestani suosittelen lämpimästi tätä mahtavaa elokuvakokemusta.

PAINAMATTOMAT LÄHTEET

Jean-Luc Godard, Viimeiseen hengenvetoon, A bout de souffle, 1959. Videotallenne.

PAINETUT LÄHTEET

von Bagh, Peter, Elokuvan historia. Keuruu 2001

von Bagh, Peter, Elämää suuremmat elokuvat. Keuruu 1989