Alfred Hitchcock on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ohjaajista. Hänet tunnetaan ympäri maailman jännityksen mestarina. Elämänsä aikana Hitchcock teki 53 elokuvaa, joista monet ovat muodostuneet klassikoiksi.

Alfred Joseph Hitchcock syntyi Lontoossa 13. elokuuta 1899 katoliseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli normaali, vaikkakin kuri oli kova. Siihen aikaan häntä jo kiinnostivat elokuvat, sillä hän luki kuusivuotiaasta asti elokuva-alan ammattilehtiä. Hitchcock opiskeli nuoruudessaan sähköoppia ja olikin sen alan töissä muutaman vuoden. Vähitellen hänen kiinnostuksensa elokuvia kohtaan kuitenkin entisestään syveni, ja hän meni opiskelemaan taiteita Lontoon yliopistoon.

Hitchcock aloitti elokuvauransa Paramount Famous Players-Lasky -yhtiössä, jossa hän aluksi kirjoitti dialogikortteja mykkäelokuviin. Myöhemmin hänet ylennettiin aina käsikirjoittajan ja apulaisohjaajan tasolle. Ensimmäisen elokuvansa Woman to Woman (Naisesta naiseen) Hitchcock kirjoitti ollessaan 23-vuotias.

Samoihin aikoihin Hitchcock tapasi myös tulevan vaimonsa Alma Revillen, joka toimi kuvaussihteerinä ja leikkaajana Woman to Womanissa. Hitchcock itse sovitti elokuvan, kirjoitti sen dialogin, lavasti näyttämön, avusti tuotannossa ja olipa vielä apulaisohjaajanakin kyseisessä elokuvassa. Alfredille ja Almalle syntyi yksi lapsi: Patricia.

Ensimmäinen Hitchcockin ohjaama elokuva on nimeltään The Pleasure Garden (Huvipuisto). Melodramaattinen elokuva perustuu Oliver Sandysin romaaniin ja se kertoo kahdesta pariskunnasta, Jillista ja Hughista sekä Patsysta ja Levettista. Jill ja Patsy asuvat Lontoossa ja Hugh ja Levett Englannin siirtomaassa. Toisesta erossa oleminen kuitenkin rikkoo molemmat suhteet: Jill kiinnostuu Lontoon miestarjonnasta, ja Levett heilastelee alkuasukasnaisen kanssa. Lopulta yksin jääneet Patsy ja Hugh löytävät toisensa ja aloittavat yhdessä uuden elämän.

Monien, myös Hitchcockin, mielestä The Lodger (Vuokralainen) on kuitenkin ensimmäinen oikea "Hitchcock- elokuva". Elokuva kertoo vuokranantajasta, joka pohtii, onko hänen uusi vuokralaisensa Viiltäjä-Jack. Vuokralaisessa on jo havaittavissa sitä piinaavaa jännitystä, josta Hitchcock myöhemmin tuli kuuluisaksikin ja josta hän kehitti taiteenlajin.

Vuonna 1939 Hitchcock siirtyi Yhdysvaltoihin luomaan uraa. Aluksi hänet kutsuttiin Amerikkaan tekemään elokuvaa uponneesta Titanicista, mutta hankkeesta ei loppujen lopuksi tullutkaan mitään. Ensimmäinen Hitchcockin Amerikassa ohjaama elokuva perustuu Daphne du Maurier´n romaaniin ja on nimeltään Rebecca. Elokuva valmistui vuonna 1940. Useat Hitchcockin uraa seuranneista ovat sitä mieltä, että hän saavutti luovan huippunsa vasta Yhdysvalloissa.

Hitchcockilla on taito pitää katsojien huomio elokuvassa koko sen keston ajan. Sen hän tekee luomalla oikean määrän jännitystä. Jännitys ei kuitenkaan ole Hitchcockin elokuvissa pääasia, vaan se kuuluu siihen osana jotain laajempaa kokonaisuutta, kuten henkilöiden keskinäisiä suhteita tai heidän tunteitaan. Se tulee ikään kuin piilosta, huomaamatta. Jännityksen Hitchcock liitti usein myös vakoiluun ja poliittisiin salamurhiin. Näitä asioita käsitelläänkin monissa hänen elokuvissaan. Jännitystä luodaan myös henkilöiden avulla. Hitchcockin elokuvissa miehet ovat yleensä riepuja, jotka joutuvat odottamattomien tilanteiden heiteltäviksi. Naiset puolestaan ovat hyvin naisellisia, mutta taipuvat vakavan tilanteen edessä ja lopulta useimmiten ratkaisevat koko sotkun. Se on katsojasta hämmentävää ja odottamatonta.

Toinen Hitchcockin taidoista on hänen kykynsä kuvata tunteita. Tunne näkyy, vaikka henkilö ei puhuisi sanaakaan.

Hitchcockin ainoa toive poismenonsa jälkeiselle ajalle oli vain se, että hänen elokuvansa jaksaisivat viihdyttää ihmisiä hänen kuolemansa jälkeen. Nykypäivän ihmiset kuitenkin tietävät, ettei hänen merkityksensä elokuvataiteelle rajoitu pelkästään viihdyttämiseen.

Vuonna 1938 valmistunut Nainen katoaa (The Lady Vanishes) on Hitchcockin 23. elokuva. Teos oli Hitchcockin toiseksi viimeinen elokuva ennen hänen muuttamistaan Yhdysvaltoihin. Elokuvan erinomaisen käsikirjoituksen luojia ovat Sidney Gilliat ja Frank Lauder.

Elokuvan päähenkilönä on viehättävä englantilaistyttö Iris Henderson, jota näytteli Margaret Lockwood. Iris tapaa hotellissa ohimennen vanhan rouvan Miss Froyn. Hänen osaansa näytteli taitavasti Dame May Whitty. Seuraavana aamuna he tapaavat uudestaan junanlaiturilla. He juttelevat hetkisen, ja kun Miss Froy poistuu paikalta, huomaa Iris, että tämän silmälasit olivat pudonneet maahan. Antaessaan silmälaseja oikealle omistajalleen Iris saa päähänsä katolta kukkapurkin ja hänen päätään alkaa särkeä. Myöhemmin selviää kuitenkin, että kukkapurkki oli tarkoitettu osuvaksi Miss Froyn päähän. Miss Froy lupaa huolehtia Iriksestä junamatkan ajan, ja he lähtevät matkaan. Tässä vaiheessa jännitysi alkaa nousta: miksi kukkapurkki pudotettiin katolta Iriksen päähän? Siihen täytyy löytyä jokin selitys.

Lopussa selviää, että Miss Froy kuljettaa tärkeää sanomaa, joka paljastuu muutamaksi säkeeksi tunnettua lastenlaulua. Sanoma on kuitenkin tärkeä: sillä pystytään säilyttämään rauha koko maailmassa. Nainen katoaa –elokuvasta onkin aistittavissa maailmansodan uhka: onhan elokuva valmistunut juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua.

Kuvauksia tehtiin ainoastaan yhdessä junanvaunussa, vaikka elokuvassa liikutaan jatkuvasti vaunusta toiseen: ravintolavaunu, matkustajavaunu ja tavaravaunu tulevat tutuiksi. Pienoismalleja ja taustakuvia on paljon. Lisäksi elokuvassa tuodaan esille uusi tapa kuvata myrkytyskohtausta, kun kirurgi yrittää myrkyttää Iristä ja Gilbertiä. Normaalistihan henkilö vitkuttelee aikansa lasin kanssa: nostaa lasin huulilleen, laskee sen sitten, nostaa uudelleen, mutta alkaakin puhua juuri ennen juomista. Elokuvaa varten teetettiin kaksi suurta lasia, joiden läpi kuvattiin niin, että yleisö näkee henkilöt koko ajan, vaikkeivät he koske laseihinsa vasta kun aivan kohtauksen lopussa.

Elokuva sykähdytti minua odottamattomalla juonellaan. Vanhahkon ihmisen huostaan ei yleensä anneta erittäin tärkeitä sanomia. Hänellähän ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia puolustautua vihollisia vastaan. Itse sanomakin on ihmettä herättävä: mitä pari laulunsäettä kertoo kenellekään? Luulisi sanoman olevan jotain verbaalista. Muutenkin Miss Froyn katoaminen herätti ristiriitaisia tunteita päässäni: olin nähnyt Miss Froyn nousevan junaan, mutta kun häntä ei tuntunut aluksi löytyvän mistään eikä kukaan ollut muka nähnyt häntä, ryhdyin itsekin miettimään, olikohan Miss Froyta edes oikeasti olemassa.

Vuonna 1956 valmistunut filmi Mies, joka tiesi liikaa on Alfred Hitchcockin 44. elokuva. Hitchcock on aiemminkin tehnyt samannimisen filmin. Tämän uudemman elokuvan juoni ei juurikaan eroa vuonna 1934 tehdystä versiosta, sillä käsikirjoittajat Angus McPhail ja John Michael Hayes seuraavat edellisen elokuvan juonta. Vain muutamaa kohtaa muutettiin. Elokuva on Hitchcockille tyypillinen selviytymistarina, jossa sivullinen joutuu tapahtumien saamien käänteiden vuoksi selvittämään rikoksen. Tämä sama teema esiintyy myös muissa Hitchcockin elokuvissa.

Elokuva kertoo amerikkalaisesta pariskunnasta, tri Ben McKennasta (James Stewart) ja hänen vaimostaan Josta (Doris Day). Kiireisen työmatkan jälkeen he lomailevat poikansa Hankin (Christopher Olsen) kanssa Marokossa ja tutustuvat paikalliseen torielämään. Rauhallisen tunnelman rikkoo kuitenkin traaginen tapahtuma, kun Daniel Gelinin näyttelemä Louis Bernard murhataan veitsellä. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin kuiskaa sanoman herra McKennan korvaan: suurlähettiläs aiotaan murhata konsetissa. McKennat kutsutaan poliisiasemalle kertomaan tietojaan murhasta, mutta ennen kuin he ehtivät sanoa sanaakaan, selviää, että Hank on kidnapattu, jotta hänen vanhempansa eivät paljastaisi salamurhan jäljille johtavaa sanomaa.

Selviää myös, että samaan seurueeseen kuuluva salamurhaaja aikoo tappaa suurlähettilään Albert Hallissa pidettävässä konsertissa. Jo saapuu Halliin viimehetkellä ja kirkaisee juuri, kun Storm Cloudissa tulee kohta, jossa lautaset lyövät yhteen. Samalla hetkellä salamurhaajan oli tarkoitus ampua suurlähettilästä, mutta Jo siis pelasti hänen henkensä viime hetkellä.

Mies, joka tiesi liikaa –elokuvassa on monia hyvin kuvattuja yksityiskohtia. Louis Bernardin tuupertuessa kuiskauksen jälkeen Ben McKennan jalkoihin Ben koskettaa hänen poskeaan, jolloin hänen sormiinsa jää tummaa maalia. Hän oli maalautunut intialaiseksi. Näyttelijät ovat myös niin sanotusti paneutuneet rooleihinsa. Ben McKenna on lääkäri, ja hän käyttäytyy koko ajan kuin olisi aina ollutkin lääkäri. Hän esimerkiksi antaa vaimolleen rauhoittavan pillerin ennen kidnappauksesta kertomista. Jo McKenna on kuuluisa laulajatar, joka tosin on uhrautunut miehensä työn takia ja jättänyt laulu-uransa. Jon laululla on kuitenkin ratkaiseva merkitys elokuvan lopussa. Hän esiintyy suurlähettilään juhlissa. Juhlat pidetään samassa talossa, missä Hank on vankina. Laulun aikana McKennat kuulevat Hankin viheltävän äitinsä sävelen mukaan, ja näin Ben osaa suunnistaa oikeaan huoneeseen ja löytääkin vihdoin poikansa.

Elokuvassa on myös erittäin jännittäviä kohtia, etenkin Albert Hall –kohtaukset. Kohtauksessa näytetään paljon lautasia soittavaa miestä: katsojathan tietävät, että lautasten iskeytyessä yhteen suurlähettiläs murhataan. Myös lautastensoittajan nuotteja kuvataan. Hitchcock itse arveli, että elokuva saavuttaisi maksimikohtansa vasta sitten, jos kaikki katsojat osaisivat lukea nuotteja. Katsojana kiinnittää huomionsa myös soittajan passiiviseen olemukseen. Hitchcock kertookin sen olevan tarkoitus: mieshän ei tiedä olevansa kuoleman välikappale. Hän on tietämättään itse asiassa todellinen murhaaja.

Jännitystä luodaan myös kuvaamalla vuoronperään suurlähettilästä ja salamurhaajaa. Salamurhaajan daami vetäytyy vähitellen taka-alalle, jolloin katsojat jäävät vain odottamaan lautasia ja laukausta.

Hitchcock tahtoi Mies, joka tiesi liikaa -elokuvansa avulla myös havainnollistaa sitä, kuinka voimaton yksilö on hyvin organisoidun poliittisen järjestön edessä.

PAINETUT LÄHTEET

Alanen, Antti, Mitä Missä Milloin elokuvaopas. Keuruu 1995

von Bagh, Peter, Elokuvan historia. Helsinki 2001

Hänninen, Harto, Kinosaurus elokuvafriikin vuosisata. Keuruu 1997

Taylor, John Russel, Hitch The Life and Work of Alfred Hitchcock. Iso-Britannia 1978

Truffaut, Francois, Hitchcock. Vaasa 1983

VERKKOLÄHTEET

Haettu 21.10.2001