Englannin kuninkaiden valta kasvoi merkittävästi 1100-luvulla. He säilyttivät ylivallan kruunuvasalleihinsa nähden. Kuninkailla oli myös määräysvaltaa kirkon asioissa, muun muassa kirkon omaisuutta koskevissa. Juhani Maattoman allekirjoittamassa vuoden 1215 asiakirjassa ns. Magna Chartassa säädettiin, ettei ketään vapaata vasallia saanut vangita laittomasti ja ettei heiltä voitu pyytää ylimääräisiä veroja, ilman heidän omaa suostumustansa.

Magna Charta sisälsi siis määräyksiä, jotka koskivat muun muassa oikeudenkäytön, kaupunkien, kauppiaskunnan ja kirkon valvontaa ja hallintoa. Pääasiallisesti se oli kuitenkin läänitysasiakirja, sillä sen tärkeimmissä pykälissä käsiteltiin kuninkaan ja kruununvasallien välistä läänityssopimusta. Myös kuninkaan oikeutta ylimääräisten omaisuusverojen määräämiseen rajoitettiin. Maaorjiin Magna Chartan säädökset eivät ulottuneet.

Magna Charta ei kyennyt poistamaan kuninkaan ja hänen vasalliensa välisiä erimielisyyksiä. Vapauskirjan päämerkitys oli kuitenkin se, että sillä voitiin rajoittaa Englannin kuninkaiden siihenastista yksinvaltaa. Magna Charta muodosti myöhemmin merkittävän perustan Englannin valtiomuotoa parlamentarisimiin kehitettäessä.

Valtioelinten valtasuhdejärjestelmät jaetaan 1) parlamentaarisiin, 2) parlamenttikeskeisiin sekä 3) vallanjakoisiin järjestelmiin . Parlamentarismi edellyttää, että hallituksen tulee nauttia kansanedustuslaitoksen poliittista luottamusta. Iso - Britannia kuuluu siis parlamentaariseen järjestelmään. Brittiläisessä parlamentissa valtiopäämiehen asema on suhteessa parlamenttiin heikko. Vastaavasti enemmistöpuolueen varaan nojaavalla hallituksella on hyvin keskeinen asema maan politiikassa. Tällöin myös pääministerin valta- asema korostuu muihin ministereihin nähden. Isossa -Britanniassa ei ole käytössä perustuslakia niin kuin muissa Euroopan valtioissa.

Lainsäädäntö sekä valtion tulo- ja menoarvion hyväksyminen ovat parlamentin keskeisimmät tehtäväalueet. Lainsäädäntöprosessi jakaantuu vireillepanoon, valmisteluun ja päätöksentekoon.

Lainsäädännön vireillepano tapahtuu hallituksen tai kansanedustajain aloitteesta. Hallituksen valmistelema lakiesitys annetaan valtionpäämiehen allekirjoittamana ja kyseisen asian esitelleen ministerin varmentamana. Hallituksen esityksiin ei yleensä liity mitään mainittavia rajoituksia sen paremmin esityksen sisällön kuin sen antamisajankohdan osalta. Edustajien aloitteet eivät voi koskea lakeja, joilla pyritään lisäämään budjetin menoja tai vähentämään tuloja. Isossa- Britanniassa, jossa on kaksikamarijärjestelmä, lakiehdotus voidaan panna vireille kummassa kamarissa tahansa.

Lakiehdotuksien valmistelu tapahtuu parlamenttivaliokunnissa. Valiokuntavalmistelun lisäksi myös parlamentin täysistunto käy ennen lopullista ratkaisua lakiehdotuksen läpi yhdessä tai useammassa käsittelyssä eli lukemisessa. Isossa- Britanniassa laisäädäntötyön pääpaino on täysistunnossa. Valiokuntien mahdollisuudet muuttaa hallituksen esitystä ovat varsin pienet. Oppositioedustajilla ei ole oikeutta esittää omaa vaihtoehtoansa, koska se on rajattu siten, ettei valiokunnan valmistelemaan mietintöön voida liittää vastalausetta. Lainsäädäntöä valmistellessaan parlamenttivaliokunnat voivat käyttää ulkopuolisia asiantuntijoita. Isossa- Britanniassa asiantuntijamenettelyä on rajoitettu siten, että valiokunnat voivat kuulla ainoastaan julkisia viranomaisia.

Täysistuntoja on kolme. Ensimmäisen käsittelyn tehtävänä on tavallisesti yleisten suuntaviivojen vetäminen. Toisessa käsittelyssä, joka tapahtuu lähes poikkeuksetta valiokuntavalmistelun jälkeen, päätetään lakiehdotuksen yksityiskohdista. Kolmannessa käsittelyssä tehdään lopullinen päätös lakiehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä.

Parlamentin istunnot täysistuntokäsittelyjen osalta ovat julkisia. Myös parlamenttiäänestykset ovat julkisia. Lakiehdotuksen hyväksymistä koskevissa äänestyksissä sovelletaan läsnäolorajoitetta. Isossa- Britanniassa alahuoneen 650 edustajasta tarvitsee vain 40:n lakiehdotuksesta äänestettäessä olla paikalla. Jos ei päästä yksimielisyyteen asian käsittelyssä, on mahdollista, että alempi kamari saa tehdä lopullisen ratkaisun.

Isossa- Britanniassa toimii kaksipuoluejärjestelmä. Kaksipuoluejärjestelmässä on vain nimensäkin mukaisesti kaksi puoluetta. Isossa- Britanniassa toimivat konservatiivit ja työväenpuolue. Puolue, joka saa vaaleissa enemmän ääniä, pääsee hallitukseen. Tätä nykyä siellä on vallassa työväenpuolue Tony Blairin johdolla.

Hallitus koostuu valtionpäämiehestä, ministereistä ja muista poliittisesti valituista henkilöistä. Hallitusta johtavan pääministerin jälkeen ministerit muodostavat seuraavan tason ministerihierarkiassa. Tavallisesti noin 20- 30 johtavaa ministeriä muodostavat kabinetin. Sen tehtävä on lähinnä muotoilla maan politiikkaa, päättää parlamentille annettavista esityksistä ja vastata maan hallitsemisesta parlamentille. Ministereiden täytyy olla parlamentin jäseniä.

Iso- Britannia on kuningaskunta, jossa kuningattarena nykyään toimii Elisabeth II. Hallintomuoto on siis monarkia. Valtionpäämiehenä toimiva monarkki käyttää periaatteessa, valtiosäännön mukaan, varsin laajoja valtaoikeuksia. Muodollisesti monarkit tekevät yhä edelleen tärkeimmät valtakunnan politiikkaa koskevat ratkaisut. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole tosiasiallista merkitystä, koska poliittinen ja oikeudellinen vastuu jää päätökset esitelleelle ministerille. Kuningattaren toimintakausi on määrätön.

Isossa- Britanniassa 10 % kansalaisista on erittäin tyytyväisiä demokratian toimintaan, 47 % melko tyytyväisiä, 27 % melko tyytymättömiä, 11 % erittäin tyytymättömiä ja 5 % ei osaa sanoa. Britanniassa ollaan myös ahkeria vaaliuurnan käyttäjiä, sillä keskimäärin noin 57 % äänioikeutetuista käyttää vaalikelpoisuuttansa hyväkseen.

Kaksikamarisen parlamentin alakamarien jäsenet valitaan välittömillä vaaleilla. Äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen. Äänioikeus on kahdeksantoista vuotta täyttäneillä. Britannian parlamentin alahuoneen vaaleissa sovelletaan niin sanottua pluraliteettiperiaatetta. Valituksi tulee se ehdokas, joka saa vaalipiirissä suurimman äänimäärän. Valituksi tullakseen ehdokkaan ei siis tarvitse saavuttaa äänten enemmistöä.

PAINETUT LÄHTEET

Helander, Voitto, Euroopan poliittiset järjestelmät. Valtion painantakeskus 1991

Thompson, E.P. Herrojen valta ja rahvaan kulttuuri. Tammer-Paino Oy 1996

Bew, Paul - Gibbon, Peter - Patterson, Henry, Political Forces and Social Classes. Great Britain by Biddles of Guildford 1996

Tietosanakirja, Spectrum. WSOY 1978